maanantai 28. elokuuta 2017

Jälkisanat ja Klassikko

Kari Hotakaisen ensimmäisestä romaanista Buster Keaton – elämä ja teot (1991) on ilmestynyt uusi painos Siltalan kustantamana. Sain kunnian kirjoittaa teokseen jälkisanat. Käsittelen lyhyessä kirjoitelmassani sitä, mikä Buster Keatonin lakoniassa naurattaa. Naurulla taas voi olla hyvin tekemistä huumorin kanssa. Buster Keatonin tapauksessa kyse on ”ohi osumisesta”, kuten jälkisanojen otsikko ilmoittaa.

Kun kesän aikana kerroin tuttavilleni projektista, moni nosti Buster Keatonin suosikkiteoksekseen Hotakaisen tuotannosta. Elämäkertamuodon, fragmenttien ja taiteenfilosofisen pohdinnan sekoitus onkin elegantti. Samalla on helppo liioitella eroa Hotakaisen myöhempiin, lukijamassojen syleilemiin teoksiin. Lainaan itseäni:

Jokainen, joka on lukenut joululahjaksi saamansa Juoksuhaudantien (2002), tunnistaisi Buster Keatonin tekijän sokkotestissä.

Koska pidän listoista, niiden tarkkuudesta, sanoisin, että Buster Keaton on Hotakaisen kolmanneksi paras teos – lukemistani ja toistaiseksi. En tunne aivan koko tuotantoa, eikä mikään estä Hotakaista kirjoittamasta seuraavaksi uransa tärkeintä proosakirjaa. Onhan tällä vuosikymmenelläkin ilmestynyt esimerkiksi Jumalan sana (2011). Toiseksi parhaaksi Hotakaisen teokseksi nostan silti Ihmisen osan (2009), jonka temaattiselta jatko-osalta Jumalan sana tuntuu. Ostaa ja puhelinmyydä, ajaa parta tavaratalossa ja tarjota bussikuskille sadan euron seteliä, kun ei ole pienempää: Ihmisen osa on olennainen kuvaus 2000-luvun alun suomalaisesta epätasa-arvosta. Lämminhenkinen ja hyytävä, samanaikaisesti.

Listan kärkeen nousee Klassikko (1997), jolla on erityinen asema lukuhistoriassani. Jos Agatha Christien ja Stephen Kingin teoksia ei lasketa, Klassikko saattaa olla ensimmäinen nk. aikuisten kirja, jonka olen lukenut. Kohtaamisemme tapahtui syksyllä 2002. Täytin 16 vuotta ja menin lukioon. Äidinkielen ensimmäisellä kurssilla saimme tehtäväksemme analysoida pientä katkelmaa Klassikosta. Jostain syystä päädyin kirjoitelman palautettuani lainaamaan teoksen kirjastosta ja lukemaan sen kokonaan. Normaalisti en koskaan, ikinä, milloinkaan tuhlannut aikaani kirjallisuuteen.

En muista, pidinkö. Enkö osaa sanoa, vaikuttiko Klassikko jollain esitietoisella tavalla myöhemmin samana syksynä tekemääni päätökseen alkaa perehtyä toisenlaisiin klassikoihin kuten Dostojevskiin ja Kafkaan. Jos vaikutti, olen Hotakaiselle ja äidinkielenopettajalleni kiitokset velkaa.

Palasin Hotakaisen pariin 2010-luvun alussa, mutta Klassikon luin uudestaan vasta tänä keväänä Buster Keaton -työn yhteydessä. Hotakainen käsittelee Klassikossa nimenomaan 1990-lukulaista, laman runtelemaa Suomea ja sen miehiä. Lukiessani ajattelin toistuvasti, kuinka mahdoton ajatus Klassikon kaltaisen teoksen kirjoittaminen olisi perussuomalaisten esiinmarssin jälkeisessä todellisuudessa. Esimerkiksi Peran hahmosta piirtyy stereotyyppinen, kevään 2011 vaalien normalisoima persu. Uutisankkuri Arvi Lindiä fanittava autokauppias Kartiokaan ei kannata pehmeitä arvoja. Vuonna 1997 ei vielä puhuttu ”äijistä”, mutta heistä ja osin heille Klassikko on syntynyt.

Hotakainen loihtii näinkin vastenmielisistä lähtökohdista syvämietteistä proosaa. Avain voittoon on teoksen varsinainen päähenkilö eli kirjailija Kari Hotakainen, jolta kustantaja on tilannut tunnustuksellisen teoksen. Tavoitteeksi on asetettu kaupallinen menestys, koska:

Kuuluin siihen ryhmään, joka määriteltiin kustantamon sisäisessä tiedostossa nimellä ”Kulttuuriselta imagoltaan merkittävä, mutta myynnin kannalta kriittinen”.

Kirjailija-Hotakainen asettaa päähenkilö-Hotakaisen tekstin osaksi Klassikkoa. Käsikirjoitus ”Oli ilo elää, mutta vaikea vaieta – Merkintöjä vuosilta 1976–1990” tarjoaa irvokkaan, mielikuvituksellisen ja häiritsevällä tavalla todellisuuteen sarjoittuvan näkymän 1980-luvun kirjallisesta Suomesta. Kestohybriksen valtaama Hotakainen rikastuu runoteoksillaan, joita presidentti Koivisto siteeraa Paasikivi-seuran esitelmässään. Hän valmistelee romaaniaan ”Jokin Timossa” (sic), pakenee juorulehtien toimittajia ja käyttää heroiinia.

Klassikon päiväkirjajaksosta kuultaa kirjoittamisen riemu, jota ilottomana kirjoittajana kadehdin. Lukijana olen puhtaasti tyytyväinen.

Mainittakoon vielä eräs Klassikossa esitetty profetia. Hotakainen pohtii työelämän lainalaisuuksia ja jakaa toimistotyöläiset neljään pääluokkaan: Moottoripäihin, Toteuttajiin, Energiansyöjiin ja Sivustakatsojiin. Ensimmäisillä kahdella osastolla meni ja menee edelleen hyvin, sillä he vastaavat dynaamisuuden ihanteita. Sivustakatsojien valtiksi Hotakainen laskee erinomaisen sopeutumiskyvyn yrityksen kulunvalvontasysteemiin. He saapuvat ja lähtevät ajallaan ja ”pitävät huolen, että heidän ja suoritettavan työn välillä on hygieeninen raja”.

Siis erinomaisia, vaimeita työntekijöitä. Olisin Sivustakatsoja jos lähtisin aamuisin johonkin, mistä palaisin iltaisin. Mutta koska työ ei ole Sivustakatsojalle intohimo, Hotakainen ennustaa:

Perinteiset ja isot yritykset kestävät Sivustakatsojista aiheutuneita kuluja vielä noin 20 vuotta, mutta sen jälkeen työehtoneuvotteluissa ajetaan sopimuksiin väkisin läpi pykälä, jonka nojalla heistä on mahdollista päästä nopeasti eroon.


Klassikon ilmestymisestä on kulunut kaksikymmentä vuotta. Automatisaatio ja yt-kierrokset tekevät työtä käskettyä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti