maanantai 28. elokuuta 2017

Jälkisanat ja Klassikko

Kari Hotakaisen ensimmäisestä romaanista Buster Keaton – elämä ja teot (1991) on ilmestynyt uusi painos Siltalan kustantamana. Sain kunnian kirjoittaa teokseen jälkisanat. Käsittelen lyhyessä kirjoitelmassani sitä, mikä Buster Keatonin lakoniassa naurattaa. Naurulla taas voi olla hyvin tekemistä huumorin kanssa. Buster Keatonin tapauksessa kyse on ”ohi osumisesta”, kuten jälkisanojen otsikko ilmoittaa.

Kun kesän aikana kerroin tuttavilleni projektista, moni nosti Buster Keatonin suosikkiteoksekseen Hotakaisen tuotannosta. Elämäkertamuodon, fragmenttien ja taiteenfilosofisen pohdinnan sekoitus onkin elegantti. Samalla on helppo liioitella eroa Hotakaisen myöhempiin, lukijamassojen syleilemiin teoksiin. Lainaan itseäni:

Jokainen, joka on lukenut joululahjaksi saamansa Juoksuhaudantien (2002), tunnistaisi Buster Keatonin tekijän sokkotestissä.

Koska pidän listoista, niiden tarkkuudesta, sanoisin, että Buster Keaton on Hotakaisen kolmanneksi paras teos – lukemistani ja toistaiseksi. En tunne aivan koko tuotantoa, eikä mikään estä Hotakaista kirjoittamasta seuraavaksi uransa tärkeintä proosakirjaa. Onhan tällä vuosikymmenelläkin ilmestynyt esimerkiksi Jumalan sana (2011). Toiseksi parhaaksi Hotakaisen teokseksi nostan silti Ihmisen osan (2009), jonka temaattiselta jatko-osalta Jumalan sana tuntuu. Ostaa ja puhelinmyydä, ajaa parta tavaratalossa ja tarjota bussikuskille sadan euron seteliä, kun ei ole pienempää: Ihmisen osa on olennainen kuvaus 2000-luvun alun suomalaisesta epätasa-arvosta. Lämminhenkinen ja hyytävä, samanaikaisesti.

Listan kärkeen nousee Klassikko (1997), jolla on erityinen asema lukuhistoriassani. Jos Agatha Christien ja Stephen Kingin teoksia ei lasketa, Klassikko saattaa olla ensimmäinen nk. aikuisten kirja, jonka olen lukenut. Kohtaamisemme tapahtui syksyllä 2002. Täytin 16 vuotta ja menin lukioon. Äidinkielen ensimmäisellä kurssilla saimme tehtäväksemme analysoida pientä katkelmaa Klassikosta. Jostain syystä päädyin kirjoitelman palautettuani lainaamaan teoksen kirjastosta ja lukemaan sen kokonaan. Normaalisti en koskaan, ikinä, milloinkaan tuhlannut aikaani kirjallisuuteen.

En muista, pidinkö. Enkö osaa sanoa, vaikuttiko Klassikko jollain esitietoisella tavalla myöhemmin samana syksynä tekemääni päätökseen alkaa perehtyä toisenlaisiin klassikoihin kuten Dostojevskiin ja Kafkaan. Jos vaikutti, olen Hotakaiselle ja äidinkielenopettajalleni kiitokset velkaa.

Palasin Hotakaisen pariin 2010-luvun alussa, mutta Klassikon luin uudestaan vasta tänä keväänä Buster Keaton -työn yhteydessä. Hotakainen käsittelee Klassikossa nimenomaan 1990-lukulaista, laman runtelemaa Suomea ja sen miehiä. Lukiessani ajattelin toistuvasti, kuinka mahdoton ajatus Klassikon kaltaisen teoksen kirjoittaminen olisi perussuomalaisten esiinmarssin jälkeisessä todellisuudessa. Esimerkiksi Peran hahmosta piirtyy stereotyyppinen, kevään 2011 vaalien normalisoima persu. Uutisankkuri Arvi Lindiä fanittava autokauppias Kartiokaan ei kannata pehmeitä arvoja. Vuonna 1997 ei vielä puhuttu ”äijistä”, mutta heistä ja osin heille Klassikko on syntynyt.

Hotakainen loihtii näinkin vastenmielisistä lähtökohdista syvämietteistä proosaa. Avain voittoon on teoksen varsinainen päähenkilö eli kirjailija Kari Hotakainen, jolta kustantaja on tilannut tunnustuksellisen teoksen. Tavoitteeksi on asetettu kaupallinen menestys, koska:

Kuuluin siihen ryhmään, joka määriteltiin kustantamon sisäisessä tiedostossa nimellä ”Kulttuuriselta imagoltaan merkittävä, mutta myynnin kannalta kriittinen”.

Kirjailija-Hotakainen asettaa päähenkilö-Hotakaisen tekstin osaksi Klassikkoa. Käsikirjoitus ”Oli ilo elää, mutta vaikea vaieta – Merkintöjä vuosilta 1976–1990” tarjoaa irvokkaan, mielikuvituksellisen ja häiritsevällä tavalla todellisuuteen sarjoittuvan näkymän 1980-luvun kirjallisesta Suomesta. Kestohybriksen valtaama Hotakainen rikastuu runoteoksillaan, joita presidentti Koivisto siteeraa Paasikivi-seuran esitelmässään. Hän valmistelee romaaniaan ”Jokin Timossa” (sic), pakenee juorulehtien toimittajia ja käyttää heroiinia.

Klassikon päiväkirjajaksosta kuultaa kirjoittamisen riemu, jota ilottomana kirjoittajana kadehdin. Lukijana olen puhtaasti tyytyväinen.

Mainittakoon vielä eräs Klassikossa esitetty profetia. Hotakainen pohtii työelämän lainalaisuuksia ja jakaa toimistotyöläiset neljään pääluokkaan: Moottoripäihin, Toteuttajiin, Energiansyöjiin ja Sivustakatsojiin. Ensimmäisillä kahdella osastolla meni ja menee edelleen hyvin, sillä he vastaavat dynaamisuuden ihanteita. Sivustakatsojien valtiksi Hotakainen laskee erinomaisen sopeutumiskyvyn yrityksen kulunvalvontasysteemiin. He saapuvat ja lähtevät ajallaan ja ”pitävät huolen, että heidän ja suoritettavan työn välillä on hygieeninen raja”.

Siis erinomaisia, vaimeita työntekijöitä. Olisin Sivustakatsoja jos lähtisin aamuisin johonkin, mistä palaisin iltaisin. Mutta koska työ ei ole Sivustakatsojalle intohimo, Hotakainen ennustaa:

Perinteiset ja isot yritykset kestävät Sivustakatsojista aiheutuneita kuluja vielä noin 20 vuotta, mutta sen jälkeen työehtoneuvotteluissa ajetaan sopimuksiin väkisin läpi pykälä, jonka nojalla heistä on mahdollista päästä nopeasti eroon.


Klassikon ilmestymisestä on kulunut kaksikymmentä vuotta. Automatisaatio ja yt-kierrokset tekevät työtä käskettyä.

perjantai 11. elokuuta 2017

Tahdon asia

Esseistä haaveilu on paljon tärkeämpää kuin esseiden kirjoittaminen. Tulee olla muutama aihe, joita haluaisi vuodesta toiseen käsitellä, isosti, mutta ei koskaan löydä vaadittavaa hybristä haaveiden realisointiin. Viehätyksen ja välttelyn välinen jännite tekee tällaisesta teemasta koko ajan tärkeämmän. Lopulta rima nousee niin korkealle, että sitä ei yllä tiputtamaan kömpelöllä loikallaan. Silloin voi aloittaa.

Courtney Loven kanssa en ole vielä riittävän pitkällä, eikä tästä todellakaan tule Love-esseetäni. Jo kokoelmaani Tapan sut (2014) piti tulla Love-vihaa ihmettelevä osio, josta luovuin. Onneksi, koska en tuolloin ollut perehtynyt Loven Hole-yhtyeen debyyttialbumiin Pretty on the Inside (1991), joka ei nyt ajatellen ole paljonkaan vähemmän tärkeä kuin Live Through This (1994). En ylipäätään ollut oivaltanut, kuinka suuri amerikkalainen runoilija Courtney Love on.

Tuska lisää tietoa. Verkko ja kirjastot tulvivat Courtney-materiaalia, salaliittoteorioita ja raivoa. Ahmin materiaalia aina, kun Holen musiikki kuulostaa hyvältä. Jaksot eivät ole pitkiä, sillä ”Teenage Whore” ja ”Doll Parts” eivät kestä jatkuvaa kuuntelua. Niiden yksioikoisuus valloittaa pään ehkä viikoksi, jonka aikana on mahdotonta ajatella muuta. Lopulta on pakko etääntyä ja palata epämääräiseen odotustilaan.

Tämän kesän Hole-intensiivijaksollani luin australialaisen Anwen Crawfordin teoksen Live Through This -albumista. Pikkukirja on osa Bloomsbury Academicin 33 1/3 -sarjaa, jossa vaihtuvat tekijät kirjoittavat vapaamuotoisesti valitsemistaan klassikkolevyistä. Konsepti mahdollistaa uupuneen, musiikkijournalistisen ylistyslaulamisen, mutta Crawford näkee syvemmälle. Hän esimerkiksi myöntää olevansa epäpätevä kirjoittamaan kokonaisen kirjan Holesta. Crawfordilla ei edes ole kaikkia levyjä hyllyssään, ainoastaan mainitut Pretty on the Inside ja Live Through This:

I own no vinyl pressings, no bootlegs, no merchandising rarities. --- I never saw the band play live. (s. 10)

Vuonna 1995 Crawford oli liian nuori osallistuakseen Holen Australian kiertueelle. Vuonna 1999 häntä ei enää kiinnostanut, koska Celebrity Skin (1998) oli tuntunut ”henkilökohtaiselta petokselta”. Minulla on vastaavia, väärää sukupolvea olemisen ja periferiassa asumisen kokemuksia suhteessa useimpiin itselleni tärkeisiin artisteihin – joista olen silti kirjoittanut kilometrikaupalla. En myöskään pidä Celebrity Skinistä ja omistan samat kaksi Hole-levyä kuin Crawford.

Meillä olisi puhuttavaa. Onneksi ei tarvitse, kun on Crawfordin kirja.

Live Through This -teokseen on haastateltu Hole-faneja, ei Courtney Lovea. Linjaus on ymmärrettävä, mutta Crawford olisi puolestani voinut luottaa enemmänkin omaan introspektioonsa. Teoksen kohokohdassa hän paljastaa olleensa ylipainoinen lapsi ja teini:

Still I look upon my body as an alien form, utterly separate from my self and yet indivisible from it. I am trapped. If only one could be pure intelligence; consciousness without being. (s. 29)

Katkelmassa olisi aineksia kokonaiseen kauneusnormeja rikkovan naisen identiteettiä käsittelevään esseeseen à la Roxane Gay teoksessaan Bad Feminist. Crawford muistaa kuitenkin liian äkkiä, mistä hänen olikaan määrä kirjoittaa.

Vuonna 1994 12-vuotias ja hyljeksitty Crawford näki televisiosta Holen Violet-videon. Courtney Love hakkaa itseään ja hautaa lopuksi kasvot kämmeneensä siten, että pikkurillin kynsi näyttää uppoavan poskeen. Crawfordin taakka helpotti hiukan. Itseinhosta tuli jaetumpaa, vaikka Crawford piti ja pitää Lovea kauniina. Seuraa tärkeä varaus:

[H]ers was a difficult beauty: it seemed more an act of will than an incontestable fact. (s. 30)

Live Through This on kansikuvastaan alkaen täynnä kauneuskilpailukuvastoa. Violet-videossa kruunataan pikkutyttöjä, puhumattakaan Miss World -kappaleesta. ”I am not a feminist”, Love laulaa kappaleessa ”I Think That I Would Die”, mutta kokonaiskuva on paljon monimutkaisempi. Loven fantasiamaailmassa hänet julistetaan maailman kauneimmaksi, meikit valuvana. Palkintokruunullaan hän puhkaisee juryn puheenjohtajan silmän. Feminismistä irtisanoutunut ”I Think That I Would Die” tekee sekin olennaisen täyskäännöksen ja jatkaa:

It’s not yours – FUCK YOU!

Live Through This -ajan Courtney Lovella oli tapana harrastaa stage divingia eli hypätä lavalta yleisön käsille. Teko johti estottomaan kourintaan, julkiseen joukkoraiskaukseen, josta Love huojui takaisin lavalle revityssä mekossaan. Seuraavana iltana Love hyppäsi uudelleen, ja sitä seuraavana. Perverssillä eikä kovin suositeltavalla tavallaan hän todisti olevansa väkivaltaisten runkkarien yläpuolella. Crawford vertaakin Loven esiintyjähahmoa strippariin ja siteeraa Simon Reynoldsin ja Joy Pressin esittämää analyysia teoksesta The Sex Revolts:

Love’s performance is a striptease that removes too many layers to be titillating, exposing a subcutaneous realm of female horror that makes men flinch and recoil. (s. 53–54)

1990-luvun konservatiivis-maskuliininen rock-yleisö ei tiennyt, kuinka Loven yhden naisen terrori olisi pitänyt ottaa vastaan. Varminta olikin huoritella, vihata ja moralisoida. Courtney Love piti naisrokkarin roolia – täydestä syystä – naurettavan ahtaana ja tuli tuomituksi samoista asioista, joiden harjoittaminen teki miehistä paheellisia pyhimyksiä: heroiini, arvaamaton käytös ja löyhä sukupuolimoraali.

Love ja Hole eivät ole esimerkillisiä sukupuolisen tasa-arvon ajajia. Sitäkin tehokkaampia ja suositumpia he olivat ja ovat osin edelleen. Anwen Crawford painottaa läpi teoksensa, kuinka Courtney Loven toimintatavat antoivat hänelle ja kaltaisilleen voimaa mutta myös uusia esikuvia. Moni MTV:n katsoja tutustui Bikini Killiin ja The Raincoatsiin juuri Courtneyn antamien vihjeiden perusteella.

Violet-kappaleessa julistetaan:

I’m the one with no soul
One above and one below

Hole saavutti taiteellisen huippunsa Live Through This -albumilla, jota myytiinkin hyvin. Yksi sielu undergroundissa, toinen Billboardilla.


Näiden hajahuomioiden myötä jatkan haaveiluani ja suosittelen Anwen Crawfordin paneutuneempia hajahuomioita.