perjantai 7. heinäkuuta 2017

Liian parantunut

Pyrin välttelemään kirjoitustaidottomien ihmisten kirjoittamia kirjoja. Aina en onnistu, sillä etenkin populaarimusiikin piirissä aihe ja tekijä saattavat asettaa pakotteita. Vaikka pidän The Cure -yhtyeestä enemmän kuin useimmista elämään liittyvistä asioista, olen lukenut vain murto-osan The Cure -aiheisesta kirjallisuudesta. Yhtyeen tarina ei kiinnosta minua niin paljon, että jaksaisin täydentää Jeff Apterin kattavan Never Enough -biografian piirtämää kuvaa. Muunlaista on vähän tarjolla. Silti: jos jättäisin The Curen alkuperäisen rumpalin muistelmateoksen lukematta, tuntisin itseni riittämättömäksi faniksi.

Neron läheisen työtoverin muistelmat muodostavat alalajinsa pop-kirjallisuuteen. The Fallin basisti Steve Hanleyn teos The Big Midweek – Life Inside The Fall (2014) on dokumentaarisessa illuusiottomuudessaan merkkitapaus. Pulp-yhtyeen Russell Seniorin Freak Out the Squares: My Life in a Band Called Pulp (2015) odottaa vuoroaan lukulistallani.

Lol Tolhurstin (s. 1959) Cured ilmestyi tänä vuonna Kirsi Luoman suomennoksena ja pääsi jonon ohi. Asetelma on potentiaalisesti herkullinen: Tolhurst ja The Curen mastermind Robert Smith ovat tunteneet toisensa viisivuotiaasta saakka, perustaneet yhtyeen keskellä 1970-luvun Britannian sähkökatkoja ja epätoivoa, popularisoineet goottihenkisen postpunkin, riitautuneet ja selvitelleet välejään oikeussalissa. Lisäksi Tolhurst kamppaili vakavan alkoholiongelman kanssa koko 1980-luvun. Disintegration-sessioissa vuonna 1989 hän oli jo työkyvytön, ja lopulta Smith erotti lapsuudenystävänsä The Curesta – kirjeitse!

Reflektoitavaa siis riittäisi, mutta Tolhurst hukkaa mahdollisuutensa. Hänellä ei ole mitään musiikkijournalistisen tason ylittävää sanottavaa The Curen levytyksistä. Pornography (1982) on hänen suosikkinsa, koska se on The Curen ”rankin albumi”. Seventeen Secondsilla (1980) ”Robertin musiikillinen nerous välittyy kuulijalle ensimmäisen kerran”. Ehkä Tolhurst on tarkistanut näkemyksen AllMusicista, niin häkellyttävän tiedotemaista kieltä hän käyttää.

Jo Curedin avausvirke on ala-arvoinen:

Yleensä The Curea ei yhdistetä punkiin, mutta Robert ja minä olimme Crawleyn ensimmäiset punkkarit. (s. 15)

Lol! Kaikki, jotka ovat kuulleet ”Boys Don’t Cryn” tai joilla on edes alkeellista pop-sivistystä, ymmärtävät The Curen punk-yhteydet. Ylipäätään Cured tukehtuu ilmiselvyyksiinsä, fraaseihinsa ja kliseisiinsä. Menestyksen ontto glamour mainitaan, samoin teinivuosien veljeys ja omaehtoisuus. Pop-tähteyteen kasvaminen saattaa olla ennalta-arvattava ja mieltä samentava kokemus, mutta Tolhurst onnistuu kuvauksellaan laskemaan riman niin alas että sen tiputtaminen alkaa menettää merkityksensä. Bändissä soittaminen näyttäytyy Curedia lukiessa harvinaisen luotaantyöntävänä optiona.

Kauhistuttaa ajatella, että joku saattaa luoda käsitystään The Curen musiikista ja maailmakatsomuksesta Curedin avulla. Kuuntelisin mieluummin Kotiteollisuutta kuin Tolhurstin lääppimää versiota The Curesta.

Kuten teoksen nimi antaa ymmärtää, Lol puhuu parantuneen näkökulmasta. Cured pursuu AA-jargonia, jossa entinen elämä kutistuu sumuiseksi taivallukseksi kohti pohjaa. Jälkiviisaasta ”en ymmärtänyt, kuinka lähellä tuhoa olin” -logiikasta puuttuu ainoastaan roima uskoontulo. Eipä silti, Tolhurstissa on kosminen puolensa. Bändin, vaimon ja lapsen eli kaiken menettänyt Lol vaeltaa 1990-luvun alussa Kuolemanlaaksoon:

Kuljin rakennusten ohi aavikon laitaan. Ilta oli kuuma, ja riisuin alushoususilleni. Halusin aistia kuivan tuulen ihollani. Olo tuntui paremmalta ilman vaatteita. Katsoin ylös ja näin koko taivaan, kuun ja kaikki tähdet yhtenä ohikiitävänä iäisyyden hetkenä ylläni, ympärilläni, osana minua. (s. 295–296)

Paljas synnintekijä on valmis aloittamaan uuden elämän. Minä taas olisin valmis kysymään Tolhurstin kustannustoimittajalta: ihanko ilkeyttäsi et puuttunut tuohon?

Alkoholivieroituksessa on kerrottu, että katkeruudesta pitää päästä. Curedin itseinhokin on ulkokohtaista, aivottoman vakauden lävistämää. Tolhurst ei piittaa tarinallistamisen sudenkuopista. Ikään kuin Pornography-kiertueen humalaiset sattumukset olisivat ennalta määrättyjä välietappeja hänen suuressa sairaskertomuksessaan. Ikään kuin kaaosta ei olisi. Nyt hän sen huomaa, kun kaikki on selvää.

Englanninkielisessä maailmassa teos tunnetaan nimellä Cured. The Tale of Two Imaginary Boys. Tolhurst kirjoittaa Robert Smithistä paljon ja saa sanottua uskomattoman vähän. Ainoat ”paljastukset” liittyvät The Curen johtajan persoonan kaksijakoisuuteen. Smith vetäytyy mutta kykenee myös puhumaan pubissa jalkapallosta ja olemaan faneille mukava. Tämänkin tiesimme jo. Cured on antikatkeruudessaan johdonmukainen, eikä Tolhurst avaa Smithin ikäviä puolia käytännössä lainkaan.

1990-luvun alussa Tolhurst haastoi Smithin oikeuteen tienatakseen The Curen tuotannolla enemmän. Smith voitti, ja Cured ottaa tehtäväkseen painottaa, kuinka suuri virhe oikeudenkäyntiin lähteminen oli. Kierot lakimiehet vain käyttivät Lol-rukkaa hyväkseen ja yrittivät tuhota hänen ja Smithin välit lopullisesti.

Eivätpä onnistuneet! Vuonna 2000 The Curen Bloodflowers-kiertue saapui Tolhurstin kulmille Los Angelesiin. Lol oli jo aiemmin lähestynyt Smithiä katumuskirjeitse, mutta nyt oli aika polvistua Donin jalkojen juureen. Isä Robert harkitsee hetken ja armahtaa:

[T]unsin ystävän käden olallani. ”Hei, älä nyt hätäile, kaikki on ihan hyvin. Näistä ehditään kyllä puhua.” Keskeytin vuodatukseni ja nostin katseeni, ja kun näin edessäni Robertin hymyilevät kasvot, tajusin saaneeni jo anteeksi. Tuhlaajapoika saattoi vihdoin palata kotiin. (s. 310)

Ainoa seikka, jota Cured kannustaa pohtimaan, on Robert Smithin tyrannian todellinen luonne. Olisiko Smith lähettänyt gorillat Tolhurstin perään, jos tämä olisi uskaltanut sanoa jotain poikkipuolista? I know it was you, Fredo?


Curedin rivienvälejä tulkitsemalla vastausta ei löydy. Tolhurstin teosta myydään paljaana selontekona, mutta pikemminkin hänen retoriikkansa peittelee, lapioi kuonaa totuuden ylle. Jos Tolhurst joskus oppii katumaan, hän katuu Curedin kirjoittamista.

2 kommenttia:

  1. AH, hei,

    tämä on ehkä kiusallista kuulla, mutta käytät kieltä niin, että voisin kirkua eturivissä, jos olisit erehtynyt lavatähdeksi. Tosin en kehtaisi kirkua etkä sinä joudu lavalle, mutta noin muuten. Olet kirkas, alakuloinen ja viiltävä viehättävällä tavalla. Sinulla tarkoitan tekstiäsi. Lisäksi assosioit lyyrisemmin kuin suomalaiset esseistit yleensä. Olet esseekirjallisuuden Sirkka Turkka. Sitäkin joku on muuten nimitellyt körtiksi.

    Olen lukenut sinua parvekepatjalla pitkin heinäkuuta. Patja on toki kova, päivät viileitä, asento epämukava, ja välillä käyn vetämässä leukaa niin kuin Juha Seppälä. Vaikka en tiedä mitään The Curesta tai muistakaan musiikeista enkä liene kustantajasi teoksille arvioimaa ensisijaista kohderyhmää, jatkan lukemista. Joissakin kohdissa tekisi mieli kysyä jotain (mitä vikaa on liassa ja hajussa, häh?; miksi rakastat alaviitteitä?), useimmissa vain nautin tekstin rytmistä, julmuuteen taipuvasta itsereflektiosta (olet siinä parempi kuin Hännikäinen) ja sellaisesta mustasta pohjavirrasta, joka veisi pateettisiin kauheuksiin, jos antaisi viedä.

    Ota tämä fanipostina. Ei sitä koskaan kovin paljon tule.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitän ja punastun. Ensi vuonna ilmestyvässä esseekokoelmassani on muuten ennätyksellisen vähän alaviitteitä.

      Poista