perjantai 7. heinäkuuta 2017

Liian parantunut

Pyrin välttelemään kirjoitustaidottomien ihmisten kirjoittamia kirjoja. Aina en onnistu, sillä etenkin populaarimusiikin piirissä aihe ja tekijä saattavat asettaa pakotteita. Vaikka pidän The Cure -yhtyeestä enemmän kuin useimmista elämään liittyvistä asioista, olen lukenut vain murto-osan The Cure -aiheisesta kirjallisuudesta. Yhtyeen tarina ei kiinnosta minua niin paljon, että jaksaisin täydentää Jeff Apterin kattavan Never Enough -biografian piirtämää kuvaa. Muunlaista on vähän tarjolla. Silti: jos jättäisin The Curen alkuperäisen rumpalin muistelmateoksen lukematta, tuntisin itseni riittämättömäksi faniksi.

Neron läheisen työtoverin muistelmat muodostavat alalajinsa pop-kirjallisuuteen. The Fallin basisti Steve Hanleyn teos The Big Midweek – Life Inside The Fall (2014) on dokumentaarisessa illuusiottomuudessaan merkkitapaus. Pulp-yhtyeen Russell Seniorin Freak Out the Squares: My Life in a Band Called Pulp (2015) odottaa vuoroaan lukulistallani.

Lol Tolhurstin (s. 1959) Cured ilmestyi tänä vuonna Kirsi Luoman suomennoksena ja pääsi jonon ohi. Asetelma on potentiaalisesti herkullinen: Tolhurst ja The Curen mastermind Robert Smith ovat tunteneet toisensa viisivuotiaasta saakka, perustaneet yhtyeen keskellä 1970-luvun Britannian sähkökatkoja ja epätoivoa, popularisoineet goottihenkisen postpunkin, riitautuneet ja selvitelleet välejään oikeussalissa. Lisäksi Tolhurst kamppaili vakavan alkoholiongelman kanssa koko 1980-luvun. Disintegration-sessioissa vuonna 1989 hän oli jo työkyvytön, ja lopulta Smith erotti lapsuudenystävänsä The Curesta – kirjeitse!

Reflektoitavaa siis riittäisi, mutta Tolhurst hukkaa mahdollisuutensa. Hänellä ei ole mitään musiikkijournalistisen tason ylittävää sanottavaa The Curen levytyksistä. Pornography (1982) on hänen suosikkinsa, koska se on The Curen ”rankin albumi”. Seventeen Secondsilla (1980) ”Robertin musiikillinen nerous välittyy kuulijalle ensimmäisen kerran”. Ehkä Tolhurst on tarkistanut näkemyksen AllMusicista, niin häkellyttävän tiedotemaista kieltä hän käyttää.

Jo Curedin avausvirke on ala-arvoinen:

Yleensä The Curea ei yhdistetä punkiin, mutta Robert ja minä olimme Crawleyn ensimmäiset punkkarit. (s. 15)

Lol! Kaikki, jotka ovat kuulleet ”Boys Don’t Cryn” tai joilla on edes alkeellista pop-sivistystä, ymmärtävät The Curen punk-yhteydet. Ylipäätään Cured tukehtuu ilmiselvyyksiinsä, fraaseihinsa ja kliseisiinsä. Menestyksen ontto glamour mainitaan, samoin teinivuosien veljeys ja omaehtoisuus. Pop-tähteyteen kasvaminen saattaa olla ennalta-arvattava ja mieltä samentava kokemus, mutta Tolhurst onnistuu kuvauksellaan laskemaan riman niin alas että sen tiputtaminen alkaa menettää merkityksensä. Bändissä soittaminen näyttäytyy Curedia lukiessa harvinaisen luotaantyöntävänä optiona.

Kauhistuttaa ajatella, että joku saattaa luoda käsitystään The Curen musiikista ja maailmakatsomuksesta Curedin avulla. Kuuntelisin mieluummin Kotiteollisuutta kuin Tolhurstin lääppimää versiota The Curesta.

Kuten teoksen nimi antaa ymmärtää, Lol puhuu parantuneen näkökulmasta. Cured pursuu AA-jargonia, jossa entinen elämä kutistuu sumuiseksi taivallukseksi kohti pohjaa. Jälkiviisaasta ”en ymmärtänyt, kuinka lähellä tuhoa olin” -logiikasta puuttuu ainoastaan roima uskoontulo. Eipä silti, Tolhurstissa on kosminen puolensa. Bändin, vaimon ja lapsen eli kaiken menettänyt Lol vaeltaa 1990-luvun alussa Kuolemanlaaksoon:

Kuljin rakennusten ohi aavikon laitaan. Ilta oli kuuma, ja riisuin alushoususilleni. Halusin aistia kuivan tuulen ihollani. Olo tuntui paremmalta ilman vaatteita. Katsoin ylös ja näin koko taivaan, kuun ja kaikki tähdet yhtenä ohikiitävänä iäisyyden hetkenä ylläni, ympärilläni, osana minua. (s. 295–296)

Paljas synnintekijä on valmis aloittamaan uuden elämän. Minä taas olisin valmis kysymään Tolhurstin kustannustoimittajalta: ihanko ilkeyttäsi et puuttunut tuohon?

Alkoholivieroituksessa on kerrottu, että katkeruudesta pitää päästä. Curedin itseinhokin on ulkokohtaista, aivottoman vakauden lävistämää. Tolhurst ei piittaa tarinallistamisen sudenkuopista. Ikään kuin Pornography-kiertueen humalaiset sattumukset olisivat ennalta määrättyjä välietappeja hänen suuressa sairaskertomuksessaan. Ikään kuin kaaosta ei olisi. Nyt hän sen huomaa, kun kaikki on selvää.

Englanninkielisessä maailmassa teos tunnetaan nimellä Cured. The Tale of Two Imaginary Boys. Tolhurst kirjoittaa Robert Smithistä paljon ja saa sanottua uskomattoman vähän. Ainoat ”paljastukset” liittyvät The Curen johtajan persoonan kaksijakoisuuteen. Smith vetäytyy mutta kykenee myös puhumaan pubissa jalkapallosta ja olemaan faneille mukava. Tämänkin tiesimme jo. Cured on antikatkeruudessaan johdonmukainen, eikä Tolhurst avaa Smithin ikäviä puolia käytännössä lainkaan.

1990-luvun alussa Tolhurst haastoi Smithin oikeuteen tienatakseen The Curen tuotannolla enemmän. Smith voitti, ja Cured ottaa tehtäväkseen painottaa, kuinka suuri virhe oikeudenkäyntiin lähteminen oli. Kierot lakimiehet vain käyttivät Lol-rukkaa hyväkseen ja yrittivät tuhota hänen ja Smithin välit lopullisesti.

Eivätpä onnistuneet! Vuonna 2000 The Curen Bloodflowers-kiertue saapui Tolhurstin kulmille Los Angelesiin. Lol oli jo aiemmin lähestynyt Smithiä katumuskirjeitse, mutta nyt oli aika polvistua Donin jalkojen juureen. Isä Robert harkitsee hetken ja armahtaa:

[T]unsin ystävän käden olallani. ”Hei, älä nyt hätäile, kaikki on ihan hyvin. Näistä ehditään kyllä puhua.” Keskeytin vuodatukseni ja nostin katseeni, ja kun näin edessäni Robertin hymyilevät kasvot, tajusin saaneeni jo anteeksi. Tuhlaajapoika saattoi vihdoin palata kotiin. (s. 310)

Ainoa seikka, jota Cured kannustaa pohtimaan, on Robert Smithin tyrannian todellinen luonne. Olisiko Smith lähettänyt gorillat Tolhurstin perään, jos tämä olisi uskaltanut sanoa jotain poikkipuolista? I know it was you, Fredo?


Curedin rivienvälejä tulkitsemalla vastausta ei löydy. Tolhurstin teosta myydään paljaana selontekona, mutta pikemminkin hänen retoriikkansa peittelee, lapioi kuonaa totuuden ylle. Jos Tolhurst joskus oppii katumaan, hän katuu Curedin kirjoittamista.

maanantai 3. heinäkuuta 2017

Maksimaalista rentoutusta

Kunnon veronmaksajana luin Ylen verkkosivustolta Kaisa Aleniuksen artikkelin ”Hömppää vai jormaproosaa – näillä kirjoilla saat aivot narikkaan”. Joukkoistavassa jutussaan Alenius kannustaa lukijoita esittelemään omia hömppäsuosikkejaan sosiaalisessa mediassa. #hömppäkirjalista on levinnyt, saanut oheensa chick litiä ja historiallisia romaaneja, joskin Aleniuksen artikkelin todellinen ansio liittyy hömpän käsitteen pohdintaan. Nais- ja mieslukijoiden hömppäsuhteista Alenius kirjoittaa niin lamauttavalla Mars & Venus -logiikalla, että en jaksa puuttua asiaan. Hömpäksi tulkitun kirjallisuuden lukukontekstin kartoitus sen sijaan kannustaa kommentoimaan. Alenius pohtii:

Ajattelen, että hömppä onkin sidoksissa lukuhetkeen: merkitystä ei ole sillä, mitä luetaan vaan kyse on lukutilanteesta. Mihin kirjaan tarttuu, kun hakee maksimaalista rentoutusta ja viihtymistä? Tämä on tietysti täysin makuasia.

Henkilö, joka lukee pääasiallisesti hömppää, ei voisi tehdä hömppäkirjalistaa. Asetelma on guilty pleasure -sukuinen: normaalisti luetaan jotain muuta, oletettavasti parempaa. Aleniuskin kertoo kuluttavansa hömppää lomalla, jolloin – näin olen ymmärtänyt – ihmiset pyrkivät ottamaan rennosti.

Muun kuin hömpäksi laskettavan kirjallisuuden vaivalloisuuden tunnustamisessa ei ole mitään väärää, päinvastoin. Aurinkotuolissa rentoutuja on ainoastaan edennyt tästä outoihin johtopäätöksiin. Itselleni vieraasta syystä lukemisen elintärkeästä sietämättömyydestä siirrytään etsimään lukemista, jonka ainoa tehtävä on olla siedettävää, viihdyttävää ja suklaamaista. Vaikka eikö juuri lomalla riittäisi energiaa Painovoiman sateenkaareen?

Hömpän kuluttajat näyttäytyvät kaltaiseni optimistin silmiin liian kyynisiltä. #hömppäkirjalista-kampanjan arveluttavimman taustaoletuksen mukaan kaikki pohjimmiltaan janoavat hömppää. Sinäkin! Kukaan ei oikeasti voi haluta nähdä vaivaa lukiessaan – lopeta siis murehtiminen ja nauti elämästäsi.

#hömppäkirjalista aiheuttaa minussa alakouluajan jalkapallopeleistä tuttuja tuntemuksia. Luokkatovereistani oli ajoittain hauskaa soveltaa sääntöjä ja esimerkiksi otella ”kaikki kaikkia vastaan”. Tai yrittää saada pallo maalin sijaan koulurakennuksen rännikouruun. Leikkiin luisuminen koettiin yleisesti viihdyttäväksi, mutta itse kärsin. Halusin ottaa mahdollisimman vähän rennosti ja operoida kauan sitten sovittujen sääntöjen piirissä. Pelasin aina tosissani ja koin suurena loukkauksena, jos vastustajan maalivahti ei edes yrittänyt torjua laukaustani vaan väisti ja imi tikkaria.

Kirjallisuuden suhteen olen vielä ilottomampi. Enkä missään nimessä lue niin paljon, että voisin lohkoa osan hömpäksi. Lomamoodi tuntuu porvarilliselta tuhlailulta. #hömppäkirjalista vaikuttaakin alkavan siitä, missä suljen kirjan, vietän aikaa lähimmäisteni kanssa, juon alkoholia tai kuuntelen Lordea. Vain maaniset lukijat lukevat silloin kun ovat ilmeisen lukukyvyttömiä.

Kirjallinen makuni ei ole erityisen korkea. Luen teoksia, jotka moni kirjallisuuden asiantuntija määrittäisi hömpäksi. Mutta kuten Kaisa Alenius toteaa: lukutilanne ratkaisee enemmän kuin se, mitä lukee. Omat lukuhetkeni ovat aina armottomia ja liian vähän lukemisen aiheuttaman syyllisyyden lävistämiä. Ehkä hömpän listaajat ovat jo lukeneet kaiken. Minulla projekti on niin traagisesti kesken, että en ehdi ilottelemaan. Sananakin ”hömppä” maistuu lasten ajanvietteeltä.

***

Kirjailija Juha Seppälä ilmoittaa Suomen Kuvalehden (44/2008) haastattelussa:

En minä mitään postimerkkejä keräile. Luen taukoamatta useampaa kirjaa yhtä aikaa.

Rohkenen olettaa, että Seppälä ei lue hömppää tai Ylen artikkelin miehille lanseeraamaa ”jormaproosaa”. Kuten muillakin elämän osa-alueilla, myös lukijana haluaisin kehittyä Juha Seppälän kaltaiseksi. Tyly ja päämäärätietoinen lukeminen saisi vallata entistä enemmän tilaa päivistäni. Keräilen vielä aivan liikaa postimerkkejä.

(Nimenomaan keräilen eli teen huolimattomasti. Seppälän lausahdus on taitava, koska se rajaa ulkopuolelleen kunnon filatelian, keräilemistä vannoutuneemman toiminnan.)

#hömppäkirjalistan suositussa arvomaailmassa kirjallisuuden sisälle aidataan kevytmielisen harrastelun kenttä. Sieltä käsin tarkasteltuna vaikutan tosikolta ja elitistiltä, kuten kirjakauppa-alaa sivunneen Välinpitämättömyys-esseeteokseni vastaanotosta opin. En peräänny, sillä estetiikan alueella olisi väärin argumentoida kohtuullisesti ja kaikkien osapuolten näkemyksiä sympatiseeraten. Ymmärrän ”aivot narikkaan” -mentaliteettia hyvin, mutta toisin kuin liian usein luullaan, ymmärtäminen ja kannattaminen eivät välttämättä lankea yhteen.

Lopuksi esitän huoleni lapsista ja nuorista. Hömpällä ilakointi on väärä tapa saada tulevaisuuden lukijapolvet kirjallisuuden piiriin. Jäätelöannoksen kaltaisena nautintona kirja häviää katkerasti esimerkiksi jäätelöannokselle – audiovisuaalisesta viihteestä puhumattakaan. Kirjalla ja kirjallisuudella ei suuressa mittakaavassa ole toivoa, mutta pieniä voittoja voitaisiin saavuttaa edistämällä salamyhkäisyyden ja kyseenalaisuuden ilmapiiriä. ”Kirjallisuudella voi tuhota elämänsä” olisi tärkeä iskulause lukuvalistustyössä, joskin mahdoton käyttää. Myrkkypullo pitää löytää itse.

Ajatelkaa taukoamatta lukevaa Juha Seppälää kotonaan Porissa. Välillä hän vetää leukoja, ottaa hörpyn vesilasista ja kirjoittaa lisää kirjoja niille, jotka eivät viihdy aurinkotuolissa. Yhtälö on erittäin epäterveellinen ja linjassa sen kanssa, mitä kirjallisuudelta tulee hakea jos uskoo sen voimaan muuttaa yksilön ajattelua ja maailmaa.


Kaisa Aleniuksen sanoin: ”Tämä on tietysti täysin makuasia.” Ehdottomasti, kuten ratkaisevimmat asiat aina ovat.