maanantai 19. kesäkuuta 2017

Turistina lauluissa

Pet Shop Boys esiintyy lauantaina 22.7. Turussa. Keikka on osa puistattavan kuuloista laivatapahtumaa, jonka perjantai-iltaa tähdittää Liam Gallagher. Boikotti olisi paikallaan, mutta sitten elokuun 2015 Flow-vierailun Neil Tennant ja Chris Lowe ovat julkaisseet mainion pitkäsoiton Super (2016) ja uusineet lavaspektaakkelinsa. Totta puhuakseni menisin paikalle, vaikka esitys olisi täsmälleen samanlainen kuin viimeksi. Arvostan Pet Shop Boysissa sekä heidän yllätyksellisyyttään että ennalta-arvattavuuttaan.

Anu Silfverberg pohjusti PSB:n edellistä Suomen keikkaa Imagen artikkelillaan ”Mistä on Pet Shop Boys tehty?”. Vaikka Jantso Jokelinia ”ei kiinnosta tippaakaan”, lukisin Silfverbergiltä mielelläni myös pidempiä kirjoituksia aiheesta. Imagen vinkkimäisessä jutussa on nupullaan monta esseetä (ehkä Silfverberg on jo kirjoittanut ne). Esimerkiksi kannatettavan oloinen mutta uhkarohkea väite siitä, että Please ja Actually olisivat ”1980-luvun poliittisimmat ja älyllisimmät levyt” huutaa jatkokäsittelyä, samoin ajatus melankoliasta nostalgian vastakohtana.

Oma Pet Shop Boysini on tehty hyvin pitkälti samoista elementeistä kuin Silfverbergin. Totta: harva, jos kukaan, on onnistunut salakuljettamaan tarkoituksellisen naiivin pop-ilmaisuun yhtä paljon vihaa ja raivoa kuin Neil Tennant. Silfverbergin mainitsemat ”I’m Not Scared” ja ”It’s a Sin” ovat suvereeneja esimerkkejä Tennantin tappomentaliteetista. ”Can You Forgive Her?”-hitissä hän laulaa koston olevan lapsellista – ja lataa aseen ahdistuneen ”youn” puolesta:

She’s made you some kind of laughing stock
Because you dance to disco and you don’t like rock

Nämä ovat suosikkirivejäni populaarimusiikissa. Makuun vetoava aggressio tekee pahinta jälkeä.

Onnettoman rakkauden teeman yhteydessä Silfverberg mainitsee ristivalotuksen: jos PSB-laulun sävel on onnellinen, sanat ovat surulliset. Usein näin onkin mutta ei aina. Behaviour-albumin ”So Hard” ja ”Jealousy” liikuttavat minua pysyvästi, vaikka molemmissa sekä sävel että sanat ovat toivottomat. Antti Nylén väittää Kauhun ja ulkopuolisuuden esseiden (2016) loppuviiteosiossa, että Pet Shop Boys epäonnistuu, kun Neil Tennant pyrkii olemaan ilmaisematta eettisiä ja yhteiskunnallisia vakaumuksiaan. Sulkeiden sisällä Nylén tarkentaa:

(Tarkoitan esimerkiksi Behaviouria (1990) tahraavia geneerisiä parisuhde- ja rakkausaiheita.)

Minulle Pet Shop Boysin yksiulotteiset parisuhdelaulut taas ovat yhtä tärkeitä kuin luokka-analyyttinen ”Suburbia”, jumalallisen häpeän kuvaelma ”It’s a Sin” tai Tony Blairia sättivä ”Integral”. Olen miettinyt tätä paljon, sillä ”So Hard” toden totta on tyhjä kappale, pelkkä petoskierteeseen ajautuneen suhteen kuvaus. Kuuntelen sen tekstiä vakavissani, mutta en voisi kuvitella löytäväni siitä merkitystä. Kytkeydynkin tilaan, jossa nautin Tennantin sanavalinnoista, aksenteista ja tyhjän tilan hallinnasta. Pet Shop Boysin kieli vetoaa eräänlaiseen esitietoiseen anglofiiliin minussa:

I’m indebted to a contact magazine

Hyrähtelen onnesta, kun löydän nuo sanat keskeltä ”So Hardin” draamaa. Tennant ei sano vaikeasti vaan aavistuksen elitistisesti. Sanankäyttö uskottelee, että Pet Shop Boys olisi voinut tehdä pettämisteemasta baletin tai novellin mutta päätyi pitkällisen harkinnan jälkeen valitsemaan popin keinot. Myöhemmässä tuotannossaan Tennant ja Lowe tuntuvat hiukan leikittelevänkin kyvyllään väistää itse asettamansa banaaliuden ansat. ”Love Is a Bourgeois Construct” (2013) voisi olla vain heidän kappaleensa nimi. Behaviour-tyyliin pateettinen balladi ”I Made My Excuses and Left” (2006) huipentuu tennantmaisuudestaan hyvin tietoisiin riveihin:

In the crowded court of your love
I was now a supplicant

Muistan PSB-faniuteni alkuhämärästä tilanteen, jossa yritin humalassa selittää, kuinka syvällinen kappale ”Rent” (1987) on. Oletan, että muutkin ovat tehneet tätä: koska PSB kuulostaa häpeämättömän helpolta listapopilta, vihkiytyneet kokevat vastuukseen selittää, että Tennantin ja Lowen lauluihin mahtuu enemmän. Valistustyölle on paikkansa, etenkin jos homman hoitaa sammaltamattomalla kielellä ja aikakauslehdessä kuin Anu Silfverberg. Ja kyllähän ”Rent” havahduttaa pohtimaan rakkauden hintaa, konkreettisesti. Analyysi ei ole kummoinen mutta pop-lauluksi varsin kattava. Yhtä ratkaiseva syy ”Rentin” loistokkuudelle on silti Tennantin tapa painottaa sanaa ”currency”. Venyttäen, sanavalinnan sopimattomuutta korostaen.

Kuuntelen Tennantin tekstejä hiukan samoin kuin luen Larkinia tai Audenia. Tunnen lapsellista ylpeyttä pelkästä heidän seurassaan olemisesta. Lontoossa kasvaneille Pet Shop Boysin täytyykin olla paljon tylsempi käsite, enkä koskaan halua menettää tiettyä turistiefektiä Pleasen tai Behaviourin kuuntelussa. Paikallisena ymmärtäisin ”West End Girlsin” viitepisteet paremmin, mutta Neil Tennantin kielen olennainen vieraus jäisi tavoittamatta.


Olen Pet Shop Boysin suhteen a supplicant. Anelen koko ajan uutta viisumia heidän vaikutuspiiriinsä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti