maanantai 19. kesäkuuta 2017

Turistina lauluissa

Pet Shop Boys esiintyy lauantaina 22.7. Turussa. Keikka on osa puistattavan kuuloista laivatapahtumaa, jonka perjantai-iltaa tähdittää Liam Gallagher. Boikotti olisi paikallaan, mutta sitten elokuun 2015 Flow-vierailun Neil Tennant ja Chris Lowe ovat julkaisseet mainion pitkäsoiton Super (2016) ja uusineet lavaspektaakkelinsa. Totta puhuakseni menisin paikalle, vaikka esitys olisi täsmälleen samanlainen kuin viimeksi. Arvostan Pet Shop Boysissa sekä heidän yllätyksellisyyttään että ennalta-arvattavuuttaan.

Anu Silfverberg pohjusti PSB:n edellistä Suomen keikkaa Imagen artikkelillaan ”Mistä on Pet Shop Boys tehty?”. Vaikka Jantso Jokelinia ”ei kiinnosta tippaakaan”, lukisin Silfverbergiltä mielelläni myös pidempiä kirjoituksia aiheesta. Imagen vinkkimäisessä jutussa on nupullaan monta esseetä (ehkä Silfverberg on jo kirjoittanut ne). Esimerkiksi kannatettavan oloinen mutta uhkarohkea väite siitä, että Please ja Actually olisivat ”1980-luvun poliittisimmat ja älyllisimmät levyt” huutaa jatkokäsittelyä, samoin ajatus melankoliasta nostalgian vastakohtana.

Oma Pet Shop Boysini on tehty hyvin pitkälti samoista elementeistä kuin Silfverbergin. Totta: harva, jos kukaan, on onnistunut salakuljettamaan tarkoituksellisen naiivin pop-ilmaisuun yhtä paljon vihaa ja raivoa kuin Neil Tennant. Silfverbergin mainitsemat ”I’m Not Scared” ja ”It’s a Sin” ovat suvereeneja esimerkkejä Tennantin tappomentaliteetista. ”Can You Forgive Her?”-hitissä hän laulaa koston olevan lapsellista – ja lataa aseen ahdistuneen ”youn” puolesta:

She’s made you some kind of laughing stock
Because you dance to disco and you don’t like rock

Nämä ovat suosikkirivejäni populaarimusiikissa. Makuun vetoava aggressio tekee pahinta jälkeä.

Onnettoman rakkauden teeman yhteydessä Silfverberg mainitsee ristivalotuksen: jos PSB-laulun sävel on onnellinen, sanat ovat surulliset. Usein näin onkin mutta ei aina. Behaviour-albumin ”So Hard” ja ”Jealousy” liikuttavat minua pysyvästi, vaikka molemmissa sekä sävel että sanat ovat toivottomat. Antti Nylén väittää Kauhun ja ulkopuolisuuden esseiden (2016) loppuviiteosiossa, että Pet Shop Boys epäonnistuu, kun Neil Tennant pyrkii olemaan ilmaisematta eettisiä ja yhteiskunnallisia vakaumuksiaan. Sulkeiden sisällä Nylén tarkentaa:

(Tarkoitan esimerkiksi Behaviouria (1990) tahraavia geneerisiä parisuhde- ja rakkausaiheita.)

Minulle Pet Shop Boysin yksiulotteiset parisuhdelaulut taas ovat yhtä tärkeitä kuin luokka-analyyttinen ”Suburbia”, jumalallisen häpeän kuvaelma ”It’s a Sin” tai Tony Blairia sättivä ”Integral”. Olen miettinyt tätä paljon, sillä ”So Hard” toden totta on tyhjä kappale, pelkkä petoskierteeseen ajautuneen suhteen kuvaus. Kuuntelen sen tekstiä vakavissani, mutta en voisi kuvitella löytäväni siitä merkitystä. Kytkeydynkin tilaan, jossa nautin Tennantin sanavalinnoista, aksenteista ja tyhjän tilan hallinnasta. Pet Shop Boysin kieli vetoaa eräänlaiseen esitietoiseen anglofiiliin minussa:

I’m indebted to a contact magazine

Hyrähtelen onnesta, kun löydän nuo sanat keskeltä ”So Hardin” draamaa. Tennant ei sano vaikeasti vaan aavistuksen elitistisesti. Sanankäyttö uskottelee, että Pet Shop Boys olisi voinut tehdä pettämisteemasta baletin tai novellin mutta päätyi pitkällisen harkinnan jälkeen valitsemaan popin keinot. Myöhemmässä tuotannossaan Tennant ja Lowe tuntuvat hiukan leikittelevänkin kyvyllään väistää itse asettamansa banaaliuden ansat. ”Love Is a Bourgeois Construct” (2013) voisi olla vain heidän kappaleensa nimi. Behaviour-tyyliin pateettinen balladi ”I Made My Excuses and Left” (2006) huipentuu tennantmaisuudestaan hyvin tietoisiin riveihin:

In the crowded court of your love
I was now a supplicant

Muistan PSB-faniuteni alkuhämärästä tilanteen, jossa yritin humalassa selittää, kuinka syvällinen kappale ”Rent” (1987) on. Oletan, että muutkin ovat tehneet tätä: koska PSB kuulostaa häpeämättömän helpolta listapopilta, vihkiytyneet kokevat vastuukseen selittää, että Tennantin ja Lowen lauluihin mahtuu enemmän. Valistustyölle on paikkansa, etenkin jos homman hoitaa sammaltamattomalla kielellä ja aikakauslehdessä kuin Anu Silfverberg. Ja kyllähän ”Rent” havahduttaa pohtimaan rakkauden hintaa, konkreettisesti. Analyysi ei ole kummoinen mutta pop-lauluksi varsin kattava. Yhtä ratkaiseva syy ”Rentin” loistokkuudelle on silti Tennantin tapa painottaa sanaa ”currency”. Venyttäen, sanavalinnan sopimattomuutta korostaen.

Kuuntelen Tennantin tekstejä hiukan samoin kuin luen Larkinia tai Audenia. Tunnen lapsellista ylpeyttä pelkästä heidän seurassaan olemisesta. Lontoossa kasvaneille Pet Shop Boysin täytyykin olla paljon tylsempi käsite, enkä koskaan halua menettää tiettyä turistiefektiä Pleasen tai Behaviourin kuuntelussa. Paikallisena ymmärtäisin ”West End Girlsin” viitepisteet paremmin, mutta Neil Tennantin kielen olennainen vieraus jäisi tavoittamatta.


Olen Pet Shop Boysin suhteen a supplicant. Anelen koko ajan uutta viisumia heidän vaikutuspiiriinsä.

tiistai 13. kesäkuuta 2017

Abattoir Blues

Mitään epäpuhdasta ei sinne päästetä, ei ainoatakaan iljettävän valheen palvelijaa, vaan ainoastaan ne, joiden nimet on kirjoitettu Karitsan elämänkirjaan.

– Johanneksen ilmestys 21:27

Kirjoitin noin vuosi sitten Mikko Joensuun Amen 1 -albumin julkaisukonsertista, joka järjestettiin Helsingin Johanneksenkirkossa. Joensuu esitti jousiorkestereineen ja kirkkourkuineen myös kappaleita silloin ilmestymättömiltä jatko-osilta Amen 2 ja Amen 3. Lupaavalta vaikutti, ja pohdinkin merkintäni päätteeksi:

Miltähän Amen 3:n julkaisukonsertissa tuntuu? Mistä löytyy riittävän suuri kirkko?

Ulkoilmasta, tietenkin. Viime perjantaina Mikko Joensuu juhlisti Amen 3:n julkaisua Sideways-festivaalien päälavalla. Kaivopuiston lentonäytöksen hävittäjät jyrisivät taivaalla, mutta Joensuun spektaakkeli ei ollut muutaman machon häirittävissä. Festivaalikeikkojen tavanomainen kiireen ja ahtauden tuntu puuttui. Ihmisistä aisti vastaavaa hartautta kuin viime vuoden toukokuun kirkkokonsertissa, vaikka käsissä oli ylihintaisia olutpulloja ja katuruoka-annoksia.

Mikko Joensuun soolotuotannon ympärille kiertyvä hype ilahduttaa pitkäkestoisuutensa ja vakavuutensa vuoksi. Amen-levyjen huolimaton kuuntelu on vaikeampaa kuin huolellinen, eikä kenenkään ole mielekästä vain hehkuttaa. Joensuun musiikki ja läsnäolo pakottavat omistautumaan. Naiivisti uskon, että Amen-levyt julkaisutapahtumineen jäävät suomalaisen populaarimusiikin historiaan nimenomaan poikkeuksina, syrjähyppyinä omanlaiseensa syvyyteen.

Amen 3 lienee trilogian painottomin ja hahmottomin osio, jonka kappaleet venyvät yhtä lukuun ottamatta yli kymmeneen minuuttiin. Tälläkin hetkellä joku yrittää käsittää Amen 3:n kosmisuutta, mikä on lohdullinen ja misantropiaa vähentävä ajatus vaikka ei pitäisikään paikkaansa.

Edeltäjiinsä verrattuna Amen 3 etenee vähemmän tekstien varassa. Havahdun sanottavan äärelle vasta päätöskappaleessa ”Pearly Gates”, joka esitteleekin sitten poikkeuksellisen kertovan Mikko Joensuun. Sideways-esityksessä ”Pearly Gates” sai tuekseen totutun jousiorkesterin lisäksi Sibelius-lukion yli kolmekymmenhenkisen tyttökuoron. Absurdin kokoisiin lava-akteihin sisältyy tahattoman komiikan uhka, mutta ”Pearly Gates” pitää mielen vakavana. Joensuu laulaa tuonpuoleisesta risteyksestä, missä ”joistain tulee pyhimyksiä”, ei välttämättä hänestä:

Devil got excited
And with a grin he shook my hand
He said in the heart of my land
There’s something I’d understand

Tekstinsä puolesta “Pearly Gates” voisi olla Robert Johnsonin laulu, ehtaa bluesia. Perjantain versio oli vaikuttavin kokemistani myös siksi, että Ilmestyskirjan kaksitoista helmiporttia tuotiin Teurastamolle eli järjestäytyneen murhan maille. Tappaja, tapattaja ja tapattamisen hyväksyjä – he ovat samaa porukkaa – leikkivät samanaikaisesti jumalaa ja saatanaa. Perjantainen ”Pearly Gates” tuntui muistuttavan paitsi omasta kuolevaisuudestamme, myös tuhansista eläinsieluista, jotka ihminen on näillä kulmilla päättänyt vapauttaa lihasta.

Todellakin:

We’ve all arrived
To be purified


Teurastamo-efekti oli tuskin haettu, millä ei ole merkitystä. Sillä sen sijaan on, että ”Pearly Gates” ja koko Amen-trilogia pakottavat maistelemaan sanoja kuten ”sielu” ja ”kuolema”, pohtimaan rajallisuutta ja tuijottamaan kuiluun. Mikko Joensuun suurtyö on valmis muistuttaakseen, että sinä ja minä emme ole.