maanantai 22. toukokuuta 2017

Ei hyvinvointia

Libera-säätiön toiminnanjohtaja Heikki Pursiainen kyseenalaisti viikonloppuna Helsingin Sanomissa taiteen julkisen rahoituksen. Pursiaisen kirjoitus julkaistiin Hesarin Esseevieras-palstalla, johon ei ole tapana etsiä esseitä vaan epämuotoisia mielipidekirjoituksia. Pursiainen asettuu jatkumoon. Hän vahventaa nuorekasta sekä todellisuudentajustaan vakuuttunutta argumentaatiotaan esiintymällä kirjoittajakuvassa huppari päällä. Avatut ylimmät napit ovatkin niin 00-lukua.

Pursiainen haluaisi, että taiteen arvo – ja oikeus olla olemassa – mitattaisiin vapailla markkinoilla. Taloudellinen tukeminen voitaisiin jättää vähemmälle. Ongelmallisena Pursiainen pitää myös riippuvuussuhdetta, joka syntyy taiteilijan ja tätä tukeneen julkisen sektorin välille.

Valppaat Mikko Aarne ja Aleksis Salusjärvi ampuivat Pursiaisen näkemykset alas muutamassa tunnissa, enkä kirjoita laajamittaisesti päälle. Kuten Aarne toteaa, juuri systemaattinen ja julkinen tuki mahdollistaa taiteellisen ilmaisunvapauden. Salusjärvi puolestaan huomauttaa, että vaikka Pursiainen haluaa lietsoa mielikuvaa taiteilijoille syydettävistä miljoonista, suurin osa valtion tuista menee instituutioiden ylläpitoon. Tekijöitä tukevat usein yksityiset säätiöt, minkä luulisi kelpaavan Liberalle.

Populistinen antipatia nk. kulttuuriväkeä kohtaan on Pursiaisen kirjoitelman varsinainen moottori. Hän tietää kyllä, että taiteilija-apurahat eivät nykymitassaan hetkauta valtiontaloutta. Lisäyksiä tuskin on luvassa ainakaan tällä hallituskaudella. Silti Pursiainen katsoo aiheelliseksi hiukan ravistella, muistuttaa kaapin paikasta:

Kulttuurin tukien tarkoituksena on edistää kuluttajien, ei tuottajien hyvinvointia. Siksi tuottajien, kuten taiteilijoiden elintasolla on kulttuuria tuettaessa pelkkä välinearvo. Tuet eivät ole olemassa taiteilijoita elättääkseen.

Pursiainen käyttää tahallisen kankeita termejä ”kuluttaja” ja ”tuottaja”. Taide on jotain, mitä alkutuotanto valmistaa kulutettavaksi. Kun on kulutettu eli saatu vatsat täyteen, voidaan hyvin. Tämä on signaali tuottajalle: tuota lisää hyvinvointia, sehän ihmisille maistuu. Yhtälö vaikuttaa sujuvalta jos unohtaa, että taiteen tehtävä ei missään nimessä ole hyvinvoinnin tuottaminen. Taideyliopiston Artsequal-tutkimushankkeen varajohtaja Kai Lehikoinen kommentoi vuosi sitten Helsingin Sanomissa:

Teknokraattisesta toimintapolitiikasta nouseva ja uusliberalistiseen hyötyajatteluun perustuva mittaristo on suunnannut keskustelua väärään suuntaan. On jouduttu puolustamaan julkista taiderahoitusta, ja puolustuspuheessa toisarvoiset asiat ovat saaneet etusijan.

Hyvinvointivaikutuksiin vetoaminen vääristää taidepoliittista pohdintaa. Merkityksellinen taidehan ei paranna vaan paljastaa ihmisille pahoinvointia sekä yksilössä että yhteiskunnassa. Epäilen sitä kurjaa, joka poistuu teatterista esityksen ”ravitsemana” eli entistä kyvykkäämpänä huomisen työpäivän haasteisiin. Toki kohottavuus on yksi taideteoksen mahdollisista vaikutuksista mutta vain yksi.

Toisin kuin Pursiainen kovistelee, tuet ovat olemassa nimenomaan taiteilijoiden elättämistä varten. Alkeellinen hyvinvointi luo edellytykset, joiden avulla taiteilija voi keskittyä elämän fundamentaalisen pahoinvoinnin tutkimiseen. Ilman tuettuja ilonpilaajia maailma olisi vielä enemmän pursiaisten. Kulttuurista rakentuisi ruuansulatusjärjestelmältä kalskahtava hyvinvointimylly, jossa sellainen, mistä ei juuri nyt haluta maksaa, siirtyisi lautasen reunan kautta jätteisiin.

Pursiainen jatkaa:

Kenelläkään ei ole kansalaisoikeutta saada valtiolta elantoa vain siksi, että on päättänyt ryhtyä taiteilijaksi.

Olen samaa mieltä. Oma päätös ei tälläkään hetkellä riitä perusteeksi edes yksittäisen työskentelyapurahan saamiseen. Ei ole olemassa anteliasta valtiota, joka jakaa kirstustaan jokaiselle pyytävälle piirtelijälle tai kirjoittelijalle. Päätökset perustuvat vertaisarviointiin, kilpailu on lohduttoman kovaa ja apurahat yleisimmin kertaluontoisia.


Mitäs näistä, sillä Pursiainen haluaa herättää keskustelua. Ikään kuin keskustelu koskaan nukkuisi. Jutun kommenttiosiosta huomaa, että kansa tietää taas hiukan paremmin, mistä karsia tässä vaikeiden aikojen loppuliu’ussa.

2 kommenttia:

  1. Hienoa että tähän otetaan kantaa. Julkiseen rahoitukseen puuttuminen johtaisi taiteilijoiden ajamiseen yrittäjiksi jolloin tekijöiden ympärille vaadittaisiin välttämättä markkinallisten gallerioiden ja mesenaattien koneisto. Tällaisesessa skenaariossa ero designiin, manieristiseen hölynpölyyn ja käsityöhön kuroutuisi, eipä niin että jälkimmäiselläkään olisi juuri itseisarvoa jota ei tarvitsisi hellittämättä vakuutella.

    Julkisesti rahoitettujen museoiden ja vesileimagallerioiden kuraattorit ovat jo valmiiksi lukeneet aimo annoksensa markkinataloutta ja jo nykyisellään ajavat toimeentuloa havittelevia taiteilijoita tuottamaan teoksia jotka vain taloudellisesti vakaissa olosuhteissa kykenevät tuottamaan fotorealisminsa, kitchinsä tai muun dekoratiivisen, helposti omaksuttavan taideteosten sarjan. Henkilökohtaiset apurahat ovat tärkeä viesti tekijöille heidän arvostuksestaan ja ammattialan oikeutetusta olemassaolosta rahamaailman ulkopuolella.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos tästä, hyviä tarkennuksia. Tänään onkin ohjelmassa apurahahakemuksen tekemistä. Sitä kehotetaan häpeämään, mutta en suostu.

      Poista