maanantai 22. toukokuuta 2017

Ei hyvinvointia

Libera-säätiön toiminnanjohtaja Heikki Pursiainen kyseenalaisti viikonloppuna Helsingin Sanomissa taiteen julkisen rahoituksen. Pursiaisen kirjoitus julkaistiin Hesarin Esseevieras-palstalla, johon ei ole tapana etsiä esseitä vaan epämuotoisia mielipidekirjoituksia. Pursiainen asettuu jatkumoon. Hän vahventaa nuorekasta sekä todellisuudentajustaan vakuuttunutta argumentaatiotaan esiintymällä kirjoittajakuvassa huppari päällä. Avatut ylimmät napit ovatkin niin 00-lukua.

Pursiainen haluaisi, että taiteen arvo – ja oikeus olla olemassa – mitattaisiin vapailla markkinoilla. Taloudellinen tukeminen voitaisiin jättää vähemmälle. Ongelmallisena Pursiainen pitää myös riippuvuussuhdetta, joka syntyy taiteilijan ja tätä tukeneen julkisen sektorin välille.

Valppaat Mikko Aarne ja Aleksis Salusjärvi ampuivat Pursiaisen näkemykset alas muutamassa tunnissa, enkä kirjoita laajamittaisesti päälle. Kuten Aarne toteaa, juuri systemaattinen ja julkinen tuki mahdollistaa taiteellisen ilmaisunvapauden. Salusjärvi puolestaan huomauttaa, että vaikka Pursiainen haluaa lietsoa mielikuvaa taiteilijoille syydettävistä miljoonista, suurin osa valtion tuista menee instituutioiden ylläpitoon. Tekijöitä tukevat usein yksityiset säätiöt, minkä luulisi kelpaavan Liberalle.

Populistinen antipatia nk. kulttuuriväkeä kohtaan on Pursiaisen kirjoitelman varsinainen moottori. Hän tietää kyllä, että taiteilija-apurahat eivät nykymitassaan hetkauta valtiontaloutta. Lisäyksiä tuskin on luvassa ainakaan tällä hallituskaudella. Silti Pursiainen katsoo aiheelliseksi hiukan ravistella, muistuttaa kaapin paikasta:

Kulttuurin tukien tarkoituksena on edistää kuluttajien, ei tuottajien hyvinvointia. Siksi tuottajien, kuten taiteilijoiden elintasolla on kulttuuria tuettaessa pelkkä välinearvo. Tuet eivät ole olemassa taiteilijoita elättääkseen.

Pursiainen käyttää tahallisen kankeita termejä ”kuluttaja” ja ”tuottaja”. Taide on jotain, mitä alkutuotanto valmistaa kulutettavaksi. Kun on kulutettu eli saatu vatsat täyteen, voidaan hyvin. Tämä on signaali tuottajalle: tuota lisää hyvinvointia, sehän ihmisille maistuu. Yhtälö vaikuttaa sujuvalta jos unohtaa, että taiteen tehtävä ei missään nimessä ole hyvinvoinnin tuottaminen. Taideyliopiston Artsequal-tutkimushankkeen varajohtaja Kai Lehikoinen kommentoi vuosi sitten Helsingin Sanomissa:

Teknokraattisesta toimintapolitiikasta nouseva ja uusliberalistiseen hyötyajatteluun perustuva mittaristo on suunnannut keskustelua väärään suuntaan. On jouduttu puolustamaan julkista taiderahoitusta, ja puolustuspuheessa toisarvoiset asiat ovat saaneet etusijan.

Hyvinvointivaikutuksiin vetoaminen vääristää taidepoliittista pohdintaa. Merkityksellinen taidehan ei paranna vaan paljastaa ihmisille pahoinvointia sekä yksilössä että yhteiskunnassa. Epäilen sitä kurjaa, joka poistuu teatterista esityksen ”ravitsemana” eli entistä kyvykkäämpänä huomisen työpäivän haasteisiin. Toki kohottavuus on yksi taideteoksen mahdollisista vaikutuksista mutta vain yksi.

Toisin kuin Pursiainen kovistelee, tuet ovat olemassa nimenomaan taiteilijoiden elättämistä varten. Alkeellinen hyvinvointi luo edellytykset, joiden avulla taiteilija voi keskittyä elämän fundamentaalisen pahoinvoinnin tutkimiseen. Ilman tuettuja ilonpilaajia maailma olisi vielä enemmän pursiaisten. Kulttuurista rakentuisi ruuansulatusjärjestelmältä kalskahtava hyvinvointimylly, jossa sellainen, mistä ei juuri nyt haluta maksaa, siirtyisi lautasen reunan kautta jätteisiin.

Pursiainen jatkaa:

Kenelläkään ei ole kansalaisoikeutta saada valtiolta elantoa vain siksi, että on päättänyt ryhtyä taiteilijaksi.

Olen samaa mieltä. Oma päätös ei tälläkään hetkellä riitä perusteeksi edes yksittäisen työskentelyapurahan saamiseen. Ei ole olemassa anteliasta valtiota, joka jakaa kirstustaan jokaiselle pyytävälle piirtelijälle tai kirjoittelijalle. Päätökset perustuvat vertaisarviointiin, kilpailu on lohduttoman kovaa ja apurahat yleisimmin kertaluontoisia.


Mitäs näistä, sillä Pursiainen haluaa herättää keskustelua. Ikään kuin keskustelu koskaan nukkuisi. Jutun kommenttiosiosta huomaa, että kansa tietää taas hiukan paremmin, mistä karsia tässä vaikeiden aikojen loppuliu’ussa.

tiistai 9. toukokuuta 2017

Muisti nenässä

Kävelin pari viikkoa sitten alas Pääskylänkatua. Haistoin kevään eli mädäntyneen nurmikon, katupölyn ja häivähdyksen virtsaa. Sijainti ruoppasi mieleen erään kaikkien aikojen suosikkikohtauksistani kirjallisuudessa. Henrik Tikkanen muistelee teoksessaan Minun Helsinkini (1972) lapsuutensa automatkoja keskustasta Kulosaaren kotiin. Tikkasen isällä oli ollut tapana rullata auton ikkunat kiinni Sörnäisissä juuri Pääskylänkadulla, ”jotta työläishaju ei tunkeutuisi nenäämme.” (s. 17)

Itse olen vaikeuksissa lumen sulamisen ja valon kanssa. Entisen pimeän viinan kadun asukkaat ovat minua rikkaampia.

Se, sulkiko porvaripatriarkka todella autonsa ikkunat, on toissijaista. 1900-luvun alun huvilasaaren ja rahvaan korttelien välinen aggressiivinen luokkaero piirtyy julmaan mutta kohottavaan fiktioon, jota Tikkanen luo punnitsemalla faktoja. Näin taidokkaasti asetellun yksityiskohdan voima on hirmuinen. Vaikka paneutuisin Kulosaaren eliitin ja Sörnäisten trokarien historiaan, löytäisin totuuden edelleen muutamista Henrik Tikkasen riveistä.

Siteeraamisen halun herättävä teksti on päässyt yli kuolevaisuudestaan. Pidemmälle ei voi olla asiaa.

***

Tänä keväänä en ole lukenut Tikkasen vaan Elias Canettin muistelmateoksia. Bulgarialaissyntyinen ja espanjanjuutalainen Canetti (1905–1994) palkittiin Nobelilla vuonna 1981 kesken muistelmatrilogiansa ilmestymissyklin. Teokset julkaistiin pian myös suomeksi Kyllikki Villan käännöksinä: Pelastunut kieli (1984), Soihtu korvassa (1985) ja Silmäpeli (1986).

Canetti ja Tikkanen eivät enimmäkseen muistuta toisiaan muistelijoina. Tikkanen hyökkää, karrikoi ja suosii aforistista ilmaisua. Lisäksi hänen egonsa on suunnaton verrattuna Canettiin, joka varoo korostamasta itseään etenkin kun kirjoittaa itsestään satojen sivujen verran. Canetti kuvaa miljöötä ja ihmistä laveammin kuin Tikkanen, jonka pääasiallinen tehtävä on tuottaa räjähdemäisiä virkkeitä. Tikkanen terrorisoi luomiaan muistikuvia väliintuloillaan, Canetti taas immersoi lukijaa menneisyyteensä.

Yhtäläisyyksiäkin löytyy. Pelastuneen kielen alussa Canetti asemoi trilogian keskeiseksi henkilöksi äitinsä, Shakespearea ja Strindbergiä arvostavan, sivistyneen ja kovin ristiriitaisen naisen. Canetti lähtee liikkeelle ihmetyksestä: kuinka kirjallisuuden ja monipuolisen kielitaidon koulima äiti saattoikaan olla sietämätön nurkkapatriootti, joka jaksoi korostaa taustaansa ”hyvässä perheessä”:

Hänen ylpeytensä oli löytänyt omat kanavansa jo aikaisin ja kulki erehtymättömästi niitä pitkin, mutta tämä ahtaus, jota en hänessä voinut käsittää, nostatti minut jo varhain kaikenlaista syntyperäylpeyttä vastaan. (s. 12)

Kuten Sörnäisten autoanekdootista huomaa, Henrik Tikkanen ei arvostanut isänsä yläluokkatietoisuutta. Etenkin teos Kulosaarentie 8 (1975) on luettavissa väkivaltaisena irtiottona suomenruotsalaisesta porvaristosta ja heidän tekopyhyyksistään. Tikkanen kiittää vanhempiaan hyvin vähästä, äitiään lähinnä veistoksellisesta ulkonäöstä.

Canettin isä kuoli, kun poika oli täyttänyt seitsemän. Varhainen poistuminen takaa isälle pyhimysmäisen aseman, mutta äidistäkään ei luonnostella sataprosenttista paholaista. Lukeneisuuden ohella Canetti arvostaa muun muassa äitinsä ehdotonta antimilitarismia – riehuihan Eliaksen lapsuuden Euroopassa ensimmäinen maailmansota. Pääosin äiti näyttäytyy kuitenkin uhkana, esteenä tai vähintään varjona Canettin itsenäistymisen tiellä. Soihtu korvassa upottautuu äiti-poika-konfliktiin, jossa vanhempi pettyy lapsensa epämiehekkyyteen ja -käytännöllisyyteen, lapsi puolestaan vanhempansa takinkääntöön. Eikö taiteelle saanutkaan omistautua?

Äiti huomaa luoneensa hirviön perehdytettyään poikansa varhaisessa vaiheessa maailmankirjallisuuden suurtöihin. Oikea elämä sai jäädä iäksi, mistä tunnen Elias Canettin lukijana huomattavaa kiitollisuutta.

***

Canettin äiti saattoi vastustaa murhaamista, mikä ei estänyt häntä naureskelemasta poikansa vegetaristisille sympatioille. Ehtaa yläluokkaista kaksinaismoralismia edustaa myös äidin suhde työläisiin. 1920-luvun alun Wienissä hän käytti taloustöissä Lischka-nimistä naista, joka odotti lasta. Motiivit olivat näennäisen ylevät: muut hienostorouvat kieltäytyivät ottamaan rouva Lischkaa töihin, sillä pitkälle edenneen raskauden pelättiin vaikuttavan työtehoon. Lischka vannoi raatavansa normaaliin tahtiin ja Canettin äiti sai tuntea olevansa hyväntekijä kaataessaan tälle pyykkiä pestäväksi.

Canetti muistelee, kuinka rouva Lischka joutui piiskaamaan mattoja ”omituisella kiertoliikkeellä” valtavan vatsansa vuoksi. Äidin sydän lämpeni entisestään:

[H]än antoi rouvalle ruokaa matonpiiskauspäivinä. Rouva oli siitä iloinen ja piiskasi sen vuoksi erityisen lujaa. Kun hän tuli ylös mattoja kantaen, hän oli yltäpäältä hiessä, sanoi äiti, silloin keittiössä haisi niin ettei siellä voinut olla, sen vuoksi äiti sellaisina päivinä kantoi itse ruuan ruokasaliin ja antoi nälkäisen Lischkan huolehtia itsestään keittiössä. (Soihtu korvassa, s. 112)

Henrik Tikkanen iskee samaan luokkakuiluun automuistossaan. Sekä hän että Canetti viittaavat detaljeissaan hajuaistimuksiin, joiden avulla ihminen kykenee palauttamaan mieleensä odottamattomia asioita. Samalla jätetään haistamatta eli tehdään selväksi, että hyvän perheen jäsen elää hajujen ulkopuolella. Koska syntyperäkriittiset Tikkanen ja Canetti eivät ole typeriä, he eivät kiirehdi romantisoimaan nk. elämän makua vaan pysyttelevät taiteellisesti hedelmällisessä välitilassa, yksilöinä.

***

Canettin äiti vaali puhtauden ihanteita myös poikansa seksuaalikasvatuksessa. 17-vuotiaanakaan Elias ei tiennyt, mistä ja minkä seurauksena vauvat tulevat. Äiti kieltäytyi käsittelemästä aihetta ja koska hänen valtansa oli hirmuinen, Elias ei uskonut, mitä isot pojat koulussa kertoivat.

Muistelmatrilogian vavahduttavimpiin hetkiin kuulu kuvaus Strindbergin Hullun puolustuspuheen lukemisesta ja suhtautumisesta seksuaalisuuden olemassaoloon. Äiti oli kieltänyt koskemasta tuohon turmelevaan teokseen – joka kuului hänen omiin suosikkeihinsa. Elias rohkeni kapinoida, luki, eikä ymmärtänyt Strindbergin kostonhimosta mitään. Mutta kohtaus, jossa Strindbergin minäkertoja luonnehtii lattialle kaatamansa kaartinupseerin vaimon rintoja, jäi vaivaamaan naiivia Canettia. Strindbergin kuvaushan oli mahdoton! Ei noin tehty, ei ainakaan samanlaisten ylhäisöhuoneiden lattioilla, missä Canetti itsekin asui:

Minussa kehkeytyi jonkinlainen kamppailu asiaa vastaan: vaikka kaikki ihmiset kävisivät heikoiksi ja antaisivat uskotella itselleen että jotain tuollaista oli olemassa, minä en sitä uskonut, en tulisi ikinä uskomaan. (Soihtu korvassa, s. 44)

***

Muistelmasarjan lumous lieventyy, kun Canetti siirtyy kuvaamaan aikuisempia vuosiaan. Soihdun korvassa loppupuolen ja Silmäpelin katkelmia Karl Krausista, Robert Musilista ja Thomas Mannista lukee toki mielellään, mutta Canetti ei saa luotua suurmiehistä äitinsä veroista henkilöhahmoa proosaansa.

Onneksi Silmäpelin loppuhetkillä Canetti malttaa palata moniselitteiseen perheraivoonsa. Hän kumartuu äitinsä kuolinvuoteelle Pariisissa ja saa vanhan kunnon todistuksen arvostaan. ”Mene pois!” äiti toistelee. Canetti menee ja palaa, koska:

[K]äsitin olevani paikalla jotta hän saisi rangaista ja nöyryyttää minua – siihen hän nyt tarvitsi minua. (Silmäpeli, s. 325)

Matkalla Père-Lachaisen hautausmaalle Canetti turhautuu. Hänen veljillään, Pariisilla ja maailmankaikkeudella ei ole käsitystä, kuinka mahtavaa ja vaikuttavaa naista ollaan saattamassa viimeiseen lepoon. Ajatus äidistä arkussa on korvautunut ajatuksella arkusta äitinä, hygienisenä ja veistettynä – varmasti myös hajuttomana:


[S]illä tavoin hänen kaltaisensa ihminen on kannettava hautaan, siten että häntä ihaillaan kuonasta puhdistuneena. (mts 328)