perjantai 31. maaliskuuta 2017

28 sivun haastattelu

Lopetin levyarvioiden kirjoittamisen noin kuusi vuotta sitten, koska oivalsin muistuttavani levyarvioijaa. Käytin kliseitä, etsin vertailukohtia, luokittelin ja pidin tätä ”iskevänä”, tuota ”hitaasti sulavana”. Kun arvostelun logiikasta irtisanoutuu, koko genrestä tulee mykkä. Levyarvioita on määrittelemättömän ajan mahdoton lukea vain koska ne ovat levyarvioita. Omalla kohdallani pahin vastareaktio on ohi ja jaksan sympatiseerata musiikkitoimittajien työtä. Painettu pop-journalismi on tällä välin määrätty saattohoitoon, mikä lisää haluani kannattaa eikä ruoskia.

Sympatia ja sääli limittyvät toisiinsa. Kukapa kadehtisi musiikkitoimittajia, jotka joutuvat kirjoittamaan muutaman sadan merkin pätkäarvion levyn ilmestymisviikolla? Suhteuttamiselle tai analyyttisyydelle ei jää aikaa eikä tilaa, mutta jotain pitäisi sanoa. Porkkanaksi tarjotaan kymppejä tai näkyvyyttä, nykyisin ei välttämättä edes fyysistä arvostelukappaletta.

The Magnetic Fields -yhtyeeltä ilmestyi maaliskuun alussa viiden levyn mittainen albumikokonaisuus 50 Song Memoir. Stephin Merritt täytti toissa vuonna viisikymmentä ja käsittelee tähänastista elämäänsä logiikalla kappale per vuosi. 69 Love Songsin (1999) luoneella Merrittillä on täydet valmiudet onnistua näin käsittämättömässä projektissa.

Kaistapäisimpinä musiikkitoimittaja-aikoinani olisin halunnut arvostella 50 Song Memoirin. Olisin pyöritellyt viidenkymmenen kappaleen massaa muutaman päivän, todennut epätasaiseksi, 69 Love Songsille kalpenevaksi ja huippuhetkinään suvereeniksi. Muutaman kuukauden kuluttua olisin joutunut pyörtämään arviotekstiksi puserretut ensivaikutelmani.

Pitchfork julkaisi kilometrin mittaisen arvion 50 Song Memoirista ennen ilmestymispäivää. Merrittin suurtyö arvioitiin 7,4 pisteen arvoiseksi. The Guardianin Dave Simpson puolestaan antoi neljä tähteä ja kertoi, kuinka monenlaisia lauluja levyllä on. Musiikkitoimittajien lisäksi säälin Stephin Merrittiä, joka joutuu lukemaan nämä arviot. Tosin: jos Merritt on alkuunkaan tietoinen arvostaan, hän voi luottaa siihen, että parhaat 50 Song Memoir -aiheiset tekstit kirjoitetaan vuosien kuluttua. Pop-albumin muotoon asetellut muistelmat herättänevät myös akateemista kiinnostusta.

Olen kuunnellut 50 Song Memoiria kohta kuukauden ajan päivittäin ja alan hahmottaa yksittäisiä asioita. Siitä, onko 50 Song Memoir ”hyvä”, en tiedä vielä mitään. Suosikkikappaleita ja tässä tapauksessa -levyjä erottuu silti äkkiä. Juuri nyt veikkaisin, että vietän kappaleiden ”Life Ain’t All Bad” ja ”I’m Sad!” kanssa paljon aikaa tulevina vuosina.

Jotta en ilmaisisi pelkkää haluttomuuttani ilmaista, jaan muutaman ajatuksen albumin kansivihkosta. Käsinkirjoitetut sanoitukset ja lista Merrittin soittamista instrumenteista riittäisivät, mutta maksimalismin hengessä 50 Song Memoir -kirjaan on laadittu 28 sivun mittainen haastattelu. Merritt tunnetaan hyytävänä keskustelukumppanina, joka saattaa olla minuutin hiljaa ja vastata sitten kysymykseen ”ei”. 50 Song Memoir -haastattelun onkin katastrofin välttämiseksi toteuttanut Merrittin ystävä ja The Magnetic Fieldsin jäsen Daniel Handler.

One liner -taiteilijana Stephin Merritt on Vladimir Nabokovin ja Neil Tennantin tasoa. Handler ja Merritt puhuvat kaikista viidestäkymmenestä kappaleesta ja paljosta niiden ympärillä. Pääosaan nousee Merrittin identiteettityö, paradokseilla määrittely:

I’m the least autobiographical person you are likely to meet.

Siinäpä kuunteluohje muistelmille. Työtavoistaan ja suhteestaan sattumaan Merritt puhuu yhtä lailla huoneentaulumaisesti:

I like happy accidents, but I like to choose them.

Eksentrinen Merritt ei suhtaudu makumieltymyksiinsä kevyesti. 50 Song Memoirilla on Judy Garlandia ja John Foxxia käsittelevät kappaleet, mutta heidän lisäkseen Merritt ja Handler sivuavat lukuisia muitakin Merrittille tärkeitä artisteja. Tiesin hänen olevan Abba-fani ja pitävän Fleetwood Macin Tuskia maailman parhaana levynä, mutta tiivis suhde Stereolabin Emperor Tomato Ketchupiin tuli yllätyksenä. Haastattelu saa koskettavia sävyjä, kun Merritt ja Handler muistelevat kohtaamisiaan Elliott Smithin kanssa hiukan ennen tämän itsemurhaa. On Handlerin vuoro kiteyttää:

It felt like finding a crying orphan on your doorstep.

Merrittiä olisi helppo syyttää namedroppailusta. Hän vastaisi vaikenemalla ja murahtamalla lopulta jotain vastaansanomatonta. The Magnetic Fieldsin musiikki elää viittauksista ja pitää rakenteensa esillä. Levyhyllynsä edessä Merritt on paljaimmillaan – tai ainakin yhtä paljaana kun kertoessaan satojen instrumenttien kokoelmastaan, kuten tällä videolla.


28 sivun haastattelu toimii pakollisena introna 50 laulun muistelmille. Ohjelmallisen teennäinen ihminen avaa sielunsa puhumalla John Foxxin epikurolaisuudesta, ei särkyneestä sydämestään. 50 Song Memoirin hittisinglellä ”Foxx and I” julistetaankin toivoa herättäen: Anyone can change into a machine.


keskiviikko 22. maaliskuuta 2017

Gospel!

En ole tänä vuonna juurikaan kirjoittanut blogiin, mikä johtuu kolmesta syystä. Ensimmäistä eli Franz Kafkan lukemista sivuan edellisessä postauksessani. Kafkan tuotantoon, henkilöhistoriaan ja maailmankuvaan upottautumisella on ollut vaimentava vaikutus kaikesta muusta intoiluun. Blogi taas on olemassa ”kaikkea muuta” eli pikkuhuomioita ja assosiaatioita varten. Mitä syvemmälle yksittäisessä teemassa pääsee, sitä vähemmän tekee mieli jakaa ensivaikutelmiaan oikeastaan mistään.

Toinen syy: olen kirjoittanut kirjaa, mahdollisimman orjallisesti.

Kolmanneksi syyksi lasken muiden kirjoitustöiden tekemisen. Suurin ja eniten aikaa vienyt syrjähyppy ilmestyy huomenna Image-lehdessä. Artikkelini käsittelee suomalaista gospel-musiikkia ja moniongelmaista suhdettani siihen. Kyseessä on journalismin keinoja hyödyntävä jatko-osa ja tarkennus Välinpitämättömyys-teoksen esseeseen ”Jumalaton saari”. Rippikouluesseelleni keskeisiin vallankäytön ja kilpailun kysymyksiin en nyt kajoa, mutta omaelämäkerrallinen kehys on sama – olenhan elänyt vain yhden seurakuntanuoruuden. Kauhujeni ohella keskityn jutussa täkäläisen gospelin lyhyeen historiaan ja esimerkiksi siihen, miten vähän ylistysmusiikki tulee kuulijaansa vastaan.

Haastattelin erästä tunnettua gospel-lauluntekijää ja osallistuin nuorten messuun, muun muassa. En spoilaa enempää.

Sanottakoon silti, että ei tämä vieläkään ollut tässä. Nuoruuden ja uskonnon harmittomilta vaikuttavat yhteentörmäykset vaivaavat minua perustavasti. Yleensä kirjoitan saadakseni huomiota ja selkääntaputteluja, mutta seurakunnallisen nuorisotoiminnan ikävyyksiä käsittelen – vaikka jankaten – jotta valokeila kohdistuisi itse aiheeseen. Gospelin harjoittama laululla sitouttaminen on vain yksi tulokulma laajaan ongelmavyyhtiin.

Sitaatti Terho Pursiaiselta sopii johdatukseksi gospel-juttuuni. Pursiainen (s. 1945) on ehdoton suosikkini suomalaisista teologisista kirjoittajista, koska Uusimmassa testamentissa (1969) hän kiroaa suunnilleen koko teologian käsitteen. 1990-luvun alussa Pursiainen palasi kymmenen vuoden katkoksen jälkeen papin virkaan. Vuonna 1994 ilmestynyt teos Syvyys syvyydelle kartoittaa tekijänsä hengellistä tilaa eikä kädenojennuksen hetkelläkään malta olla kritisoimatta kirkkoa. Aikanaan nuorekkaan ja pop-henkisen Tuomasmessun konseptiin Pursiainen suhtautuu epäluulolla, johon samaistun voimakkaasti. Erityisesti lainauksen lopun viittaus Paavo Ruotsalaiseen lämmittää ilotonta osaa sydämestäni:

Tuomasmessussa on piirteitä, jotka vaikuttavat minuun henkilökohtaisesti luotaantyöntävästi. Kevyet iskelmänomaiset hengelliset laulut eivät vetoa minuun, vaikka olenkin niitä kuullut lapsena ja nuorena runsaasti esimerkiksi helluntailiikkeen, vapaakirkollisten ja Pelastusarmeijan pyhäkouluissa sekä Vivamossa, jossa kävin rippikouluni. Minua puhuttelevat enemmän virsikirjamme virret ja mikseivät myös körttitapaan lauletut Siionin virret. ”Tsemppiä”-huudot ja muut reipastelut eivät minua innosta. Ei kuitenkaan ole yhtä ainoata tapaa harrastaa hartautta oikein eikä minun persoonani ole mikään normikristityn mitta, jota pitäisi käyttää ilmiöiden arvostelussa.


Todellinen vaara Tuomasmessussa on se, mistä jo Paavo Ruotsalainen huomautti: se, että hengellisistä nautinnoista ja iloista tulee Kristus, joka aikanaan haalistuessaan jättää jäljelle pettyneen ihmisen. (s. 59–60)