perjantai 13. tammikuuta 2017

Jumalan huonona päivänä

Suomen satavuotisjuhlallisuudet tylsistyttävät jo. Vietän mieluummin Sgt. Pepper’s Lonely Hearts Club Bandin ilmestymisen ja Kurt Cobainin syntymän viisikymppisiä. Wittenbergin teesien 500-vuotisjuhlatkin kelpaavat, mutta jos saksalaiselle kielialueelle mennään, valitsen kiintopisteekseni heinäkuun 1892. Ensi kesänä tulee kuluneeksi 125 vuotta kriitikko-kirjailija Walter Benjaminin syntymästä. Kuolemastakin on liian kauan, sillä Benjamin ajautui itsemurhaan Espanjassa vuonna 1940 pyrkiessään pakenemaan natseja Yhdysvaltoihin.

Triviaali tasavuosipohdinta soveltuu Walter Benjaminin yhteyteen. Hannah Arendt kirjoittaa Illuminations-kokoelman esipuheessa, kuinka Benjamin suhtautui intohimoisesti juuri mitättömiltä vaikuttaviin asioihin. Tarinan mukaan Benjamin intoutui tekemään sadan rivin mittaiset muistiinpanot Musée Clunyssa näkemistään kahdesta vehnänjyvästä. Hänen esseidensä ja fragmenttiensa aiheet saattavat olla suuriakin, mutta Benjaminin kyky tehdä perusteellisia tarkennuksia ja pysähdyksiä luo hänen asiaproosatyylinsä viehätyksen. Esimerkiksi Illuminationsin päättävä ”Theses on the Philosophy of History” kiertyy Paul Kleen Angelus Novus -maalauksen lähiluvun ympärille. Historian ja edistyksen kaltaiset jättikäsitteet pienentyvät Kleen enkelin siipiin.

Benjamin oli keräilijä. ”Unpacking My Library” -esseessään hän kuvaa kirjaharrastustaan, joka flirttailee bibliomanian kanssa. Benjamin ei kuitenkaan tyytynyt vanhojen kirjojen huutokaupoissa istumiseen. Hän myös luki ja teki lukemastaan loputtomia muistiinpanoja. Sitaatit olivat Benjaminin tärkein keräilykohde. Hän suunnitteli teosta, joka olisi koostunut ainoastaan näistä löydöksistä, mutta aika loppui kesken.

Gestapo takavarikoi hänen kirjastonsa. Arendt mainitsee tämän yhdeksi mahdolliseksi itsemurhamotiiviksi, joskin Benjaminilla oli myös kohtuutonta epäonnea viisumiasioissa ja riittävän synkkä mieli.

***

Benjaminia on suomennettu hajanaisesti kohta neljän vuosikymmenen ajan. Viimeksi vuonna 2014 ilmestyi oivallinen Keskuspuisto. Vuoden 1989 kokoelmasta Messiaanisen sirpaleita löytyvät sekä Benjaminin tunnetuin essee ”Taideteos teknisen uusinnettavuuden aikakaudella” että ”Franz Kafka hänen kuolemansa kymmenvuotispäivänä”.

Kafka-esseetä pidän Benjaminin parhaana. Luin sen ensi kertaa vuosituhannen alussa, jolloin olin lukenut Kafkaakin. Sittemmin Messiaanisen sirpaleita on jäänyt kirjaston hyllyyn, mutta palasin Kafka-tulkintaan edellä mainitun ja matkalta ostamani Illuminations-kokoelman avulla. Suomennoksia kannattaa toki suosia, mutta jos haluaa Benjaminin esseistiikan kovan ytimen yksissä kansissa ja osaa englantia, Hannah Arendtin valikoima ja esittelemä Illuminations ei ole kehno valinta. (Edit  17.1.2017: Kommentit-osiossa on tähän eriävä mielipide.) Nimenomaan tämä teos teki ilmestyessään (1968) Benjaminista maailmanlaajuisesti tunnetun.

Ainoa järkevä tapa sanoa Benjaminin Kafka-esseestä jotain on siteerata siinä esiintyvää sitaattia. Benjamin viittaa Kafkan ystävän Max Brodin tekstiin, ilman lähdettä. Seuraavan kohdan (jonka siis laitan tähän englanniksi, pahoittelen) innoittamana tein uudenvuodenlupauksen: luen vuonna 2017 kaikki Kafkan teokset uudelleen:

”I remember,” Brod writes, ”a conversation with Kafka began with the present-day Europe and the decline of the human race. “We are nihilistic thoughts, suicidal thoughts that come into God’s head,” Kafka said. This reminded me first of the Gnostic view of life: God as the evil demiurge, the world as his Fall. “Oh no,” said Kafka, “our world is only a bad mood of God, a bad day of his.” “Then there is hope outside this manifestation of the world that we know.” He smiled. “Oh, plenty of hope, an infinite amount of hope – but not for us.” (Illuminations 2007, s. 116)

Aloitin Kafka-vuoteni Oikeusjutulla, jonka tunnelman tekijä tiivistää yllä. Päähenkilö K. kärsii hapettomissa sisätiloissa. Pelkkä irrationaalinen syyllisyydentunto ei riitä – K. myös läkähtyy ja epäröi takkinsa riisumista. Hänellä on tapana unelmoida ikkunan avaamisesta, mutta kun toive toteutuu, ulkoa puskee savusumua ja nokea. Helpotus saattaa siintää jossain. Kafkan todellisuudessa sitä tulee etsiä maailmaa ja taivastakin kauempaa. Oikeusjuttu tapahtuu Jumalan poikkeuksellisen huonoina päivinä. Juuri suttuinen optio toisenlaisten päivien olemassaoloon tekee Kafkan romaanista lohdutontakin lohduttomamman.

Walter Benjamin kirjoittaa:

His novels are set in a swamp world. (mts 130)

Mikään ei ole selvää. Ei edes se, olisiko jokin kuitenkin selvää. Benjamin puhuu häpeästä Kafkan tuotannon keskeisenä motiivina ja, tietenkin, siteeraa Oikeusjutun päätösrivejä. Kafkan teoksia on mahdoton spoilata, joten kerrottakoon, että K. kuolee.

Lainaan Aarno Peromiehen yhä pätevää Oikeusjuttu-suomennosta:

[T]untui siltä, kuin häpeän pitäisi jäädä elämään hänen jälkeensä. (Oikeusjuttu 2002, s. 214)

K. häpeää tilannettaan, mahdollista syyllisyyttään, huonovointisuuttaan, kaikkea. Oikeusjutussa on kuitenkin runsaasti hetkiä, joina K. osoittaa voimakkuutta ja puolustautuu. Benjamin muistuttaa esseessään häpeän suhteesta toisiin: paitsi että häpeämme itseämme muiden silmissä, häpeämme muita. Oikeuslaitos nielaisee K:n, mutta jos hänen uhraamisensa kautta heräämme ”järjestelmän” häpeällisyyteen – on toivoa!

Yleinen tapa määritellä Kafka totalitaristisen byrokratian protokriitikoksi ei tunnu riittävältä. Oikeusjutun loppu on hengästyttävän synkkä, jos ajattelee, että K:n henkilökohtainen tunne häpeästä – riippumatta häpeän alkusyystä – jatkaa elämäänsä K:n kuolemasta välittämättä. Että häpeälle ei riitä yksilön mittaan paisuminen.

Ei tiedetä, mitä Walter Benjamin luki viimeisenä iltanaan Espanjassa, kun morfiinitabletit alkoivat vaikuttaa. Epäilemättä hän, homme de lettres, luki, eikä Oikeusjuttu ole huono veikkaus.

***

Liitän tähän vielä mahdollisimman oikeusjuttumaisen kappaleen, jota ei ole tehnyt Josef K, skotlantilainen postpunk-yhtye. Smogin eli Bill Callahanin ”River Guardin” päähenkilö on vartija, joka vie vankinsa uimaan. Hän seuraa, kuinka tuomitut nauttivat vedessä lillumisesta. Pian on aika palata selliin:

They always say:
”Our sentences will not be served
We are constantly on trial
It’s a way to be free”