tiistai 17. lokakuuta 2017

Sama taitava Petri

Vähäsarjan debyytti Vähäsarja (2015) on tärkeä ja aliarvostettu levy. Aluksi pidin vain hittisinglestä ”Herra on mun kanssa”, jota olen sivunnut täällä ja täällä. Tyrmäävän houkuttimen kannustamana jaksoin kuunnella ”Maissilintuja” riittävän usein. Alkoi upottaa, kuten myös ”Lontoon kellojen” soidessa. Vähäsarja on ennen kaikkea tarkasti kirjoitettu kokonaisuus, joka ei tee suurta numeroa siitä että onnistuu kiertämään suurimman osan singer-songwriter-genren kliseistä. Laulut ovat kummallisen puhtaita, kauneudessaan jopa persoonattomia – mikä kiehtoo minua suuresti. En jaksa kitaraa soittavia ”persoonallisuuksia”. Vähäsarja ei voisi olla parrakkaan artistin tekemä.

Toinen pitkäsoitto Uusi iloinen Petri ilmestyi syyskuussa. Vieraannuttava, ehkäpä läpällä annettu nimi ei kuvaa albumin sisältöä. Elämä ei millään korostuneella tavalla voita uudenkaan Petrin lauluissa.

Vähäsarja on tuomittu kestämään vertailua Helmi-kollegaansa Joose Keskitaloon, joka laulaa albumilla taustoja ja soittaa kitaraa. Keskitalo on toiminut myös äänittäjänä ja miksaajana. Uuden iloisen Petrin bändisovitukset tekevät tunnistusleikistä helppoa, sillä vaikkapa ”Rakkaus tappaa sut kokonaan” kuulostaa merkittävän paljon Keskitalon entiseltä Kolmas maailmanpalo -taustayhtyeeltä. Myös ”Horrossaarnaaja”-nimisen kappaleen olisi voinut jättää levyttämättä, jos pyrkisi rimpuilemaan omilleen esikuvan varjosta.

Mutta Vähäsarjan ei tarvitse taistella erottautuakseen. Hänen omaäänisyyteensä kuuluu edelleen viehko oman äänen puute. Tuntuu kuin Vähäsarja olisi ensisijaisesti kiinnostunut kirjoittamaan muotopuhtaita kappaleita, ei niinkään esittämään niitä. Joku muukin voisi hoitaa likaisen työn. Kuin Vähäsarja työskentelisi laulun idean eikä artistina olemisen hyväksi. Perusvertausta venyttääkseni: Joose Keskitalon kappaleet vaikuttavat Joose Keskitalon ruuminosilta, joihin ei ole soveliasta koskea. ”Kuuletko kun hautausmaa vetää käteen” ja ”Luoja auta” kääntyisivät vitseiksi muiden versioimina.

Uuden iloisen Petrin avaava ”Tennistä” on huikea taidonnäyte. Päähenkilö ottaa hoitoja, kun ”saksalaiset saapuvat”. Kentällä vaihdetaan ”yksinäisiä lyöntejä”. Vähäsarja tulkitsee pienoisromaanin kokoisen laulunsa huolellisesti, kuin nerokkuuttaan arastellen. Bassokuvio ja jousetkin miellyttävät. Olen monta kertaa keskeyttänyt Uuden iloisen Petrin kuuntelun avauskappaleen jättämään täyttymyksen tunteeseen.

Välillä olen jatkanutkin. Arvostan ”Myrkkymarjoja”-kappaleen tapaa sekoittaa urbaanihkoa puhekieltä luontokuvastoon. ”Ehkä sä tanssit” kärsii rehvakkaasta laulutulkinnasta, samoin Dylan-henkinen ”Sitten me muutamme Ruotsiin”. En vastusta ilmaisurepertuaarin laajentumista, mutta irrottelijaksi Vähäsarjasta ei ole. Sanon tämän kolmekymppisenä, jolle ei kasva partaa.

Suomalaisessa laulaja-lauluntekijä-skenessä ei ole ollut liikaa Vähäsarjan tasoisia minimalisteja. Enemmänkin on ollut tapana lörpötellä Daven ja Hectorin antamalla luvalla. ”Tennistä” on tyhjän tilan hallinnassaan hyvin epäsuomalainen laulu. Sama pätee soolonumeroon ”Keväällä 2001”, jonka Vähäsarja rakentaa sanan ”alasti” toistelulle. Viimeisistä riveistä avautuu jälleen elokuvakäsikirjoitus tai novelli:

Kuutamouinnilla
kävit jään alla
keväällä 2001

Samaa arvoituksellista täsmällisyyttä on ”Tennistä”-kappaleen manteleissa, jotka eivät jaksa kellua glögin pinnalla. Bill Callahan loi Smog-aikojensa helmiä vastaavalla detaljiherkkyydellä. Tämä on raskas kehu.


Ja tämä: uusi iloinen Petri vaikuttaa olevan sama taitava Petri kuin esikoisellaan. Nimenomaan vaikuttaa, sillä en ole niin röyhkeä että menisin kuukauden tuntemisen jälkeen pidemmälle.

tiistai 19. syyskuuta 2017

Mansikkapaikka

Rob Sheffieldin teoksessa Dreaming the Beatles (2017) on kahdeksan sivun mittainen luku kappaleesta ”Strawberry Fields Forever” (1967). Olen kuunnellut ”Strawberry Fields Foreverin” yli kahdeksantuhatta kertaa ja lukenut vähintään kahdeksankymmentä sivullista kappaletta koskevaa analyysia ja mytologiaa. Vuonna 1966 syntyneen ja varhaisesta lapsuudestaan saakka The Beatlesia palvoneen Sheffieldin luvut ovat epäilemättä suuremmat. Arvostan hänen lannistumattomuuttaan. Se, että ”Strawberry Fields Foreverin” kaltaisesta The Beatles -helmestä on sanottu KAIKKI, luo erinomaisen lähtökohdan sanoa lisää.

Arvostan sitäkin, että Sheffield aloittaa siteeraamalla Ozzy Osbournea. The Beatles -faniksi tiedetty Osbourne muisteli taannoin Rolling Stone -lehdessä omaa ”Strawberry Fields Forever” -historiaansa. 18-vuotias Ozzy työskenteli birminghamilaisessa teurastamossa, kun ”Strawberry Fields Forever” & ”Penny Lane” -single ilmestyi helmikuussa 1967.  Hänellä oli ollut tapana syödä lounaakseen lihapiirakoita teurastamon läheisessä myymälässä. Ozzyn mukaan ”Strawberry Fields Forever” oli soinut siellä ”koko ajan”.

Osbournen sinänsä tyhjä anekdootti on Sheffieldille ”vähiten psykedeelinen asia, jonka kukaan on sanonut Strawberry Fields Foreveristä”. Pidän tästä kärjistyksestä. The Beatles -saagassa ”Strawberry Fields Forever” on tapana asemoida rakkauden kesän 1967 introksi, Sgt. Pepper -happoilun lähtölaukaukseksi, tripiksi rationaliteetin tuolle puolen. Ian MacDonaldin luonnehdinta teoksessa Revolution in the Head (1994) antaa suuntaa. Riuskasti 60-lukulaiselle MacDonaldille “Strawberry Fields Forever” on ”…another of Lennon’s hallucinogenic ventures into the mental interior”.

Varsinaiset happokappaleensa The Beatles teki ennen (”She Said She Said” & “Tomorrow Never Knows”) ja jälkeen (“I Am the Walrus”) “Strawberry Fields Foreverin”. Kyllä, kappale sisältää takaperin käännettyjä äänityksiä ja rivin ”nothing is real”. Kuitenkin ”Strawberry Fields Forever” elää John Lennonin turvallisuushakuisuudesta ja väsymyksestä. Hän haluaa vielä kodinomaisempaan paikkaan kuin kotiin. ”Strawberry Fields Forever” on fantasia olosuhteesta, jossa voisi vain olla vailla kirkuvia faneja ja orastavaa masennusta. Jo Revolverin (1966) kappaleessa ”I’m Only Sleeping” Lennon pyytää, että älkää herättäkö. ”Strawberry Fields Foreverin” jatkaa projektia työntämällä pään niin syvälle tyynyyn, että vastaan tulee kohtu.

Kuten tiedetään, Strawberry Field (Lennon lisäsi s-kirjaimen) oli pelastusarmeijan orpokoti, jonka lähellä Lennon asui Mimi-tätinsä kanssa Liverpoolissa. Vanhempiensa hylkäämällä Johnilla oli tapana kiivetä aidan yli leikkimään, niin, orpokodin vehreälle pihalle. Pelastusarmeijan soittokunnan säestämät puutarhajuhlat olivat hänelle tärkeitä tilaisuuksia.

Lennon oli ”Strawberry Fields Foreverin” äänittämisen aikoihin juuri täyttänyt 26 vuotta. Hän onnistuu kuulostamaan ikälopulta. Voipunut ja sellaisena täydellinen laulutulkinta yrittää naarata kadonneesta onnelasta jotain elähdyttävää. Onnistuuko? ”It doesn’t matter much to me”, kuvittelen loput. Ilman mansikoitakin voisi tehdä vertauksen Ingmar Bergmanin elokuvaan Mansikkapaikka (1957). Victor Sjöströmin esittämä vanha ja syyllisyydentunnon riivaama professori seikkailee unen ja toden rajamailla ja vierailee lapsuutensa paratiisissa. ”Let me take you down”, Bergman lupaa katsojalle.

***

The Beatlesin historia on tarpeen hahmottaa kuukausitasolla. Parhaillaan vietetään ”Strawberry Fields Foreverin” ja Sgt. Pepper’s Lonely Hearts Club Bandin viisikymppisiä, periaatteessa. Kuitenkin tasan viisikymmentä vuotta sitten eli syyskuussa 1967 The Beatles oli jo seuraavan projektinsa eli Magical Mystery Tour -elokuvan kimpussa. Jostain syystä Magical Mystery Tourin tasavuodet aiheuttavat hillitympiä fanfaareja kuin kesäkuussa ilmestynyt Sgt. Pepper.

John Lennon ei olisi enää syksyllä 1967 tehnyt ”Strawberry Fields Foreverin” kaltaista kappaletta. Hän sävelsi ja kirjoitti sen Espanjassa vuotta aiemmin. Revolver oli juuri ilmestynyt ja beatlemania muuttunut liian pelottavaksi. Lennonin ”olemme suositumpia kuin Jeesus” -möläytys ei helpottanut tilannetta. Yhtye sopi sapatista, jonka turvin Lennon ehti näyttelemään Richard Lesterin elokuvaan Miten voitin sodan (1967).

Lennon ei viihtynyt kuvausryhmän illanvietoissa. Hänellä oli Espanjassa yksinäistä. Viimeiset vuodet olivat kuluneet tien päällä, hotellissa tai studiossa eli tiiviisti Paulin, Georgen ja Ringon seurassa. ”Strawberry Fields Forever” kaipaa lapsuuden mielikuvituskeitaan ohella aikuisuuden parhaita kavereita. Vaikka kappaleen lopullinen versio on tuottaja George Martinin ja studiotekniikan riemuvoitto, yhtyeen jokainen jäsen saa tilaisuuden loistaa. Lennon itse laulaa paremmin kuin koskaan. McCartney käsittelee mellotronia siten, että tänä päivänä mellotroni on yhtä kuin ”Strawberry Fields Forever”. Säkeistöjen utuinen tunnelma on isosti George Harrisonin kitaran ansiota. Kertosäkeen hienoinen aggressio taas rakentuu Ringo Starrin perkussioille.

Yhtye ei soisi yhtä yhtenäisesti, elleivät ”Strawberry Fields Foreverin” sävelmä ja sanat velvoittaisi – viimeistä kertaa. Sheffield huomauttaa, että vain kaksi päivää Espanjasta palaamisensa jälkeen John Lennon pistäytyi lontoolaisessa taidegalleriassa ja tapasi Yoko Onon. Alkoi kehitys, jossa Lennon vieraantuu The Beatlesista, näkee McCartneyssa pomottavan vihollisen, tutustuu heroiiniin ja menettää parhaan teränsä lauluntekijänä. The Beatlesin loppuaikojen parhaat albumit Sgt. Pepper’s Lonely Hearts Club Band ja Abbey Road (1969) ovat ennen kaikkea Paul McCartneyn urotöitä, joihin Lennon osallistuu muutamilla nerokkailla ja useammilla mitättömillä väliintuloillaan. ”Valkoisella tuplalla” (1968) molemmat lähinnä hutiloivat.

Jaan Sheffieldin rivienvälisen näkemyksen siitä, että The Beatlesin tuotanto huipentuu ”Strawberry Fields Foreveriin”. Jo singleä seurannut Sgt. Pepper, maailman virallisesti paras levy, laskee tasoa. Elokuussa 1967 manageri Brian Epstein kuoli ja pian yhtye lähti tuuliajolle Intiaan. Ennen kaikkea ajatus toimivasta, yhteiset tavoitteet jakavasta bändistä nimeltä The Beatles murskautui. Let it Be (1970) ja talven 1969 kattokeikka olivat enää voimatonta simulaatiota. Kuten Onoon ja ennen kaikkea itseensä rakastunut Lennon julistaa kappaleessa ”Don’t Let Me Down” (1969):

It’s a love that has no past

Otan mieluummin “Strawberry Fields Foreverin” rakkauden, jossa yksinäisyytensä riivaamalla Lennonilla ei ole tulevaisuutta.

P.S.

Suosittelen lukemaan Dreaming the Beatlesin. Sheffield muistuttaa kirjoittajana maanmiestään Chuck Klostermania. Molemmat yrittävät hauskuuttaa lukijaansa välillä liikaa, minkä antaa anteeksi, sillä teksti tarjoaa runsaasti yllättäviä tulokulmia. Sheffieldin teoksen parasta antia ovat The Beatlesin hajoamisen jälkeistä aikaa käsittelevät luvut. 1970-luvun Paul-antipatiasta, George Harrisonin ”In My Life” -versiosta ja Anthology-levyjen kiihdyttämästä 1990-luvun The Beatles -buumista kirjoittaessaan Sheffield osoittaa, kuinka pahasti John Lennon erehtyi julistaessaan vuonna 1970: The dream is over.


Rob, minä ja miljoonat voimme vakuuttaa: ei ole.

maanantai 28. elokuuta 2017

Jälkisanat ja Klassikko

Kari Hotakaisen ensimmäisestä romaanista Buster Keaton – elämä ja teot (1991) on ilmestynyt uusi painos Siltalan kustantamana. Sain kunnian kirjoittaa teokseen jälkisanat. Käsittelen lyhyessä kirjoitelmassani sitä, mikä Buster Keatonin lakoniassa naurattaa. Naurulla taas voi olla hyvin tekemistä huumorin kanssa. Buster Keatonin tapauksessa kyse on ”ohi osumisesta”, kuten jälkisanojen otsikko ilmoittaa.

Kun kesän aikana kerroin tuttavilleni projektista, moni nosti Buster Keatonin suosikkiteoksekseen Hotakaisen tuotannosta. Elämäkertamuodon, fragmenttien ja taiteenfilosofisen pohdinnan sekoitus onkin elegantti. Samalla on helppo liioitella eroa Hotakaisen myöhempiin, lukijamassojen syleilemiin teoksiin. Lainaan itseäni:

Jokainen, joka on lukenut joululahjaksi saamansa Juoksuhaudantien (2002), tunnistaisi Buster Keatonin tekijän sokkotestissä.

Koska pidän listoista, niiden tarkkuudesta, sanoisin, että Buster Keaton on Hotakaisen kolmanneksi paras teos – lukemistani ja toistaiseksi. En tunne aivan koko tuotantoa, eikä mikään estä Hotakaista kirjoittamasta seuraavaksi uransa tärkeintä proosakirjaa. Onhan tällä vuosikymmenelläkin ilmestynyt esimerkiksi Jumalan sana (2011). Toiseksi parhaaksi Hotakaisen teokseksi nostan silti Ihmisen osan (2009), jonka temaattiselta jatko-osalta Jumalan sana tuntuu. Ostaa ja puhelinmyydä, ajaa parta tavaratalossa ja tarjota bussikuskille sadan euron seteliä, kun ei ole pienempää: Ihmisen osa on olennainen kuvaus 2000-luvun alun suomalaisesta epätasa-arvosta. Lämminhenkinen ja hyytävä, samanaikaisesti.

Listan kärkeen nousee Klassikko (1997), jolla on erityinen asema lukuhistoriassani. Jos Agatha Christien ja Stephen Kingin teoksia ei lasketa, Klassikko saattaa olla ensimmäinen nk. aikuisten kirja, jonka olen lukenut. Kohtaamisemme tapahtui syksyllä 2002. Täytin 16 vuotta ja menin lukioon. Äidinkielen ensimmäisellä kurssilla saimme tehtäväksemme analysoida pientä katkelmaa Klassikosta. Jostain syystä päädyin kirjoitelman palautettuani lainaamaan teoksen kirjastosta ja lukemaan sen kokonaan. Normaalisti en koskaan, ikinä, milloinkaan tuhlannut aikaani kirjallisuuteen.

En muista, pidinkö. Enkö osaa sanoa, vaikuttiko Klassikko jollain esitietoisella tavalla myöhemmin samana syksynä tekemääni päätökseen alkaa perehtyä toisenlaisiin klassikoihin kuten Dostojevskiin ja Kafkaan. Jos vaikutti, olen Hotakaiselle ja äidinkielenopettajalleni kiitokset velkaa.

Palasin Hotakaisen pariin 2010-luvun alussa, mutta Klassikon luin uudestaan vasta tänä keväänä Buster Keaton -työn yhteydessä. Hotakainen käsittelee Klassikossa nimenomaan 1990-lukulaista, laman runtelemaa Suomea ja sen miehiä. Lukiessani ajattelin toistuvasti, kuinka mahdoton ajatus Klassikon kaltaisen teoksen kirjoittaminen olisi perussuomalaisten esiinmarssin jälkeisessä todellisuudessa. Esimerkiksi Peran hahmosta piirtyy stereotyyppinen, kevään 2011 vaalien normalisoima persu. Uutisankkuri Arvi Lindiä fanittava autokauppias Kartiokaan ei kannata pehmeitä arvoja. Vuonna 1997 ei vielä puhuttu ”äijistä”, mutta heistä ja osin heille Klassikko on syntynyt.

Hotakainen loihtii näinkin vastenmielisistä lähtökohdista syvämietteistä proosaa. Avain voittoon on teoksen varsinainen päähenkilö eli kirjailija Kari Hotakainen, jolta kustantaja on tilannut tunnustuksellisen teoksen. Tavoitteeksi on asetettu kaupallinen menestys, koska:

Kuuluin siihen ryhmään, joka määriteltiin kustantamon sisäisessä tiedostossa nimellä ”Kulttuuriselta imagoltaan merkittävä, mutta myynnin kannalta kriittinen”.

Kirjailija-Hotakainen asettaa päähenkilö-Hotakaisen tekstin osaksi Klassikkoa. Käsikirjoitus ”Oli ilo elää, mutta vaikea vaieta – Merkintöjä vuosilta 1976–1990” tarjoaa irvokkaan, mielikuvituksellisen ja häiritsevällä tavalla todellisuuteen sarjoittuvan näkymän 1980-luvun kirjallisesta Suomesta. Kestohybriksen valtaama Hotakainen rikastuu runoteoksillaan, joita presidentti Koivisto siteeraa Paasikivi-seuran esitelmässään. Hän valmistelee romaaniaan ”Jokin Timossa” (sic), pakenee juorulehtien toimittajia ja käyttää heroiinia.

Klassikon päiväkirjajaksosta kuultaa kirjoittamisen riemu, jota ilottomana kirjoittajana kadehdin. Lukijana olen puhtaasti tyytyväinen.

Mainittakoon vielä eräs Klassikossa esitetty profetia. Hotakainen pohtii työelämän lainalaisuuksia ja jakaa toimistotyöläiset neljään pääluokkaan: Moottoripäihin, Toteuttajiin, Energiansyöjiin ja Sivustakatsojiin. Ensimmäisillä kahdella osastolla meni ja menee edelleen hyvin, sillä he vastaavat dynaamisuuden ihanteita. Sivustakatsojien valtiksi Hotakainen laskee erinomaisen sopeutumiskyvyn yrityksen kulunvalvontasysteemiin. He saapuvat ja lähtevät ajallaan ja ”pitävät huolen, että heidän ja suoritettavan työn välillä on hygieeninen raja”.

Siis erinomaisia, vaimeita työntekijöitä. Olisin Sivustakatsoja jos lähtisin aamuisin johonkin, mistä palaisin iltaisin. Mutta koska työ ei ole Sivustakatsojalle intohimo, Hotakainen ennustaa:

Perinteiset ja isot yritykset kestävät Sivustakatsojista aiheutuneita kuluja vielä noin 20 vuotta, mutta sen jälkeen työehtoneuvotteluissa ajetaan sopimuksiin väkisin läpi pykälä, jonka nojalla heistä on mahdollista päästä nopeasti eroon.


Klassikon ilmestymisestä on kulunut kaksikymmentä vuotta. Automatisaatio ja yt-kierrokset tekevät työtä käskettyä.

perjantai 11. elokuuta 2017

Tahdon asia

Esseistä haaveilu on paljon tärkeämpää kuin esseiden kirjoittaminen. Tulee olla muutama aihe, joita haluaisi vuodesta toiseen käsitellä, isosti, mutta ei koskaan löydä vaadittavaa hybristä haaveiden realisointiin. Viehätyksen ja välttelyn välinen jännite tekee tällaisesta teemasta koko ajan tärkeämmän. Lopulta rima nousee niin korkealle, että sitä ei yllä tiputtamaan kömpelöllä loikallaan. Silloin voi aloittaa.

Courtney Loven kanssa en ole vielä riittävän pitkällä, eikä tästä todellakaan tule Love-esseetäni. Jo kokoelmaani Tapan sut (2014) piti tulla Love-vihaa ihmettelevä osio, josta luovuin. Onneksi, koska en tuolloin ollut perehtynyt Loven Hole-yhtyeen debyyttialbumiin Pretty on the Inside (1991), joka ei nyt ajatellen ole paljonkaan vähemmän tärkeä kuin Live Through This (1994). En ylipäätään ollut oivaltanut, kuinka suuri amerikkalainen runoilija Courtney Love on.

Tuska lisää tietoa. Verkko ja kirjastot tulvivat Courtney-materiaalia, salaliittoteorioita ja raivoa. Ahmin materiaalia aina, kun Holen musiikki kuulostaa hyvältä. Jaksot eivät ole pitkiä, sillä ”Teenage Whore” ja ”Doll Parts” eivät kestä jatkuvaa kuuntelua. Niiden yksioikoisuus valloittaa pään ehkä viikoksi, jonka aikana on mahdotonta ajatella muuta. Lopulta on pakko etääntyä ja palata epämääräiseen odotustilaan.

Tämän kesän Hole-intensiivijaksollani luin australialaisen Anwen Crawfordin teoksen Live Through This -albumista. Pikkukirja on osa Bloomsbury Academicin 33 1/3 -sarjaa, jossa vaihtuvat tekijät kirjoittavat vapaamuotoisesti valitsemistaan klassikkolevyistä. Konsepti mahdollistaa uupuneen, musiikkijournalistisen ylistyslaulamisen, mutta Crawford näkee syvemmälle. Hän esimerkiksi myöntää olevansa epäpätevä kirjoittamaan kokonaisen kirjan Holesta. Crawfordilla ei edes ole kaikkia levyjä hyllyssään, ainoastaan mainitut Pretty on the Inside ja Live Through This:

I own no vinyl pressings, no bootlegs, no merchandising rarities. --- I never saw the band play live. (s. 10)

Vuonna 1995 Crawford oli liian nuori osallistuakseen Holen Australian kiertueelle. Vuonna 1999 häntä ei enää kiinnostanut, koska Celebrity Skin (1998) oli tuntunut ”henkilökohtaiselta petokselta”. Minulla on vastaavia, väärää sukupolvea olemisen ja periferiassa asumisen kokemuksia suhteessa useimpiin itselleni tärkeisiin artisteihin – joista olen silti kirjoittanut kilometrikaupalla. En myöskään pidä Celebrity Skinistä ja omistan samat kaksi Hole-levyä kuin Crawford.

Meillä olisi puhuttavaa. Onneksi ei tarvitse, kun on Crawfordin kirja.

Live Through This -teokseen on haastateltu Hole-faneja, ei Courtney Lovea. Linjaus on ymmärrettävä, mutta Crawford olisi puolestani voinut luottaa enemmänkin omaan introspektioonsa. Teoksen kohokohdassa hän paljastaa olleensa ylipainoinen lapsi ja teini:

Still I look upon my body as an alien form, utterly separate from my self and yet indivisible from it. I am trapped. If only one could be pure intelligence; consciousness without being. (s. 29)

Katkelmassa olisi aineksia kokonaiseen kauneusnormeja rikkovan naisen identiteettiä käsittelevään esseeseen à la Roxane Gay teoksessaan Bad Feminist. Crawford muistaa kuitenkin liian äkkiä, mistä hänen olikaan määrä kirjoittaa.

Vuonna 1994 12-vuotias ja hyljeksitty Crawford näki televisiosta Holen Violet-videon. Courtney Love hakkaa itseään ja hautaa lopuksi kasvot kämmeneensä siten, että pikkurillin kynsi näyttää uppoavan poskeen. Crawfordin taakka helpotti hiukan. Itseinhosta tuli jaetumpaa, vaikka Crawford piti ja pitää Lovea kauniina. Seuraa tärkeä varaus:

[H]ers was a difficult beauty: it seemed more an act of will than an incontestable fact. (s. 30)

Live Through This on kansikuvastaan alkaen täynnä kauneuskilpailukuvastoa. Violet-videossa kruunataan pikkutyttöjä, puhumattakaan Miss World -kappaleesta. ”I am not a feminist”, Love laulaa kappaleessa ”I Think That I Would Die”, mutta kokonaiskuva on paljon monimutkaisempi. Loven fantasiamaailmassa hänet julistetaan maailman kauneimmaksi, meikit valuvana. Palkintokruunullaan hän puhkaisee juryn puheenjohtajan silmän. Feminismistä irtisanoutunut ”I Think That I Would Die” tekee sekin olennaisen täyskäännöksen ja jatkaa:

It’s not yours – FUCK YOU!

Live Through This -ajan Courtney Lovella oli tapana harrastaa stage divingia eli hypätä lavalta yleisön käsille. Teko johti estottomaan kourintaan, julkiseen joukkoraiskaukseen, josta Love huojui takaisin lavalle revityssä mekossaan. Seuraavana iltana Love hyppäsi uudelleen, ja sitä seuraavana. Perverssillä eikä kovin suositeltavalla tavallaan hän todisti olevansa väkivaltaisten runkkarien yläpuolella. Crawford vertaakin Loven esiintyjähahmoa strippariin ja siteeraa Simon Reynoldsin ja Joy Pressin esittämää analyysia teoksesta The Sex Revolts:

Love’s performance is a striptease that removes too many layers to be titillating, exposing a subcutaneous realm of female horror that makes men flinch and recoil. (s. 53–54)

1990-luvun konservatiivis-maskuliininen rock-yleisö ei tiennyt, kuinka Loven yhden naisen terrori olisi pitänyt ottaa vastaan. Varminta olikin huoritella, vihata ja moralisoida. Courtney Love piti naisrokkarin roolia – täydestä syystä – naurettavan ahtaana ja tuli tuomituksi samoista asioista, joiden harjoittaminen teki miehistä paheellisia pyhimyksiä: heroiini, arvaamaton käytös ja löyhä sukupuolimoraali.

Love ja Hole eivät ole esimerkillisiä sukupuolisen tasa-arvon ajajia. Sitäkin tehokkaampia ja suositumpia he olivat ja ovat osin edelleen. Anwen Crawford painottaa läpi teoksensa, kuinka Courtney Loven toimintatavat antoivat hänelle ja kaltaisilleen voimaa mutta myös uusia esikuvia. Moni MTV:n katsoja tutustui Bikini Killiin ja The Raincoatsiin juuri Courtneyn antamien vihjeiden perusteella.

Violet-kappaleessa julistetaan:

I’m the one with no soul
One above and one below

Hole saavutti taiteellisen huippunsa Live Through This -albumilla, jota myytiinkin hyvin. Yksi sielu undergroundissa, toinen Billboardilla.


Näiden hajahuomioiden myötä jatkan haaveiluani ja suosittelen Anwen Crawfordin paneutuneempia hajahuomioita.

perjantai 7. heinäkuuta 2017

Liian parantunut

Pyrin välttelemään kirjoitustaidottomien ihmisten kirjoittamia kirjoja. Aina en onnistu, sillä etenkin populaarimusiikin piirissä aihe ja tekijä saattavat asettaa pakotteita. Vaikka pidän The Cure -yhtyeestä enemmän kuin useimmista elämään liittyvistä asioista, olen lukenut vain murto-osan The Cure -aiheisesta kirjallisuudesta. Yhtyeen tarina ei kiinnosta minua niin paljon, että jaksaisin täydentää Jeff Apterin kattavan Never Enough -biografian piirtämää kuvaa. Muunlaista on vähän tarjolla. Silti: jos jättäisin The Curen alkuperäisen rumpalin muistelmateoksen lukematta, tuntisin itseni riittämättömäksi faniksi.

Neron läheisen työtoverin muistelmat muodostavat alalajinsa pop-kirjallisuuteen. The Fallin basisti Steve Hanleyn teos The Big Midweek – Life Inside The Fall (2014) on dokumentaarisessa illuusiottomuudessaan merkkitapaus. Pulp-yhtyeen Russell Seniorin Freak Out the Squares: My Life in a Band Called Pulp (2015) odottaa vuoroaan lukulistallani.

Lol Tolhurstin (s. 1959) Cured ilmestyi tänä vuonna Kirsi Luoman suomennoksena ja pääsi jonon ohi. Asetelma on potentiaalisesti herkullinen: Tolhurst ja The Curen mastermind Robert Smith ovat tunteneet toisensa viisivuotiaasta saakka, perustaneet yhtyeen keskellä 1970-luvun Britannian sähkökatkoja ja epätoivoa, popularisoineet goottihenkisen postpunkin, riitautuneet ja selvitelleet välejään oikeussalissa. Lisäksi Tolhurst kamppaili vakavan alkoholiongelman kanssa koko 1980-luvun. Disintegration-sessioissa vuonna 1989 hän oli jo työkyvytön, ja lopulta Smith erotti lapsuudenystävänsä The Curesta – kirjeitse!

Reflektoitavaa siis riittäisi, mutta Tolhurst hukkaa mahdollisuutensa. Hänellä ei ole mitään musiikkijournalistisen tason ylittävää sanottavaa The Curen levytyksistä. Pornography (1982) on hänen suosikkinsa, koska se on The Curen ”rankin albumi”. Seventeen Secondsilla (1980) ”Robertin musiikillinen nerous välittyy kuulijalle ensimmäisen kerran”. Ehkä Tolhurst on tarkistanut näkemyksen AllMusicista, niin häkellyttävän tiedotemaista kieltä hän käyttää.

Jo Curedin avausvirke on ala-arvoinen:

Yleensä The Curea ei yhdistetä punkiin, mutta Robert ja minä olimme Crawleyn ensimmäiset punkkarit. (s. 15)

Lol! Kaikki, jotka ovat kuulleet ”Boys Don’t Cryn” tai joilla on edes alkeellista pop-sivistystä, ymmärtävät The Curen punk-yhteydet. Ylipäätään Cured tukehtuu ilmiselvyyksiinsä, fraaseihinsa ja kliseisiinsä. Menestyksen ontto glamour mainitaan, samoin teinivuosien veljeys ja omaehtoisuus. Pop-tähteyteen kasvaminen saattaa olla ennalta-arvattava ja mieltä samentava kokemus, mutta Tolhurst onnistuu kuvauksellaan laskemaan riman niin alas että sen tiputtaminen alkaa menettää merkityksensä. Bändissä soittaminen näyttäytyy Curedia lukiessa harvinaisen luotaantyöntävänä optiona.

Kauhistuttaa ajatella, että joku saattaa luoda käsitystään The Curen musiikista ja maailmakatsomuksesta Curedin avulla. Kuuntelisin mieluummin Kotiteollisuutta kuin Tolhurstin lääppimää versiota The Curesta.

Kuten teoksen nimi antaa ymmärtää, Lol puhuu parantuneen näkökulmasta. Cured pursuu AA-jargonia, jossa entinen elämä kutistuu sumuiseksi taivallukseksi kohti pohjaa. Jälkiviisaasta ”en ymmärtänyt, kuinka lähellä tuhoa olin” -logiikasta puuttuu ainoastaan roima uskoontulo. Eipä silti, Tolhurstissa on kosminen puolensa. Bändin, vaimon ja lapsen eli kaiken menettänyt Lol vaeltaa 1990-luvun alussa Kuolemanlaaksoon:

Kuljin rakennusten ohi aavikon laitaan. Ilta oli kuuma, ja riisuin alushoususilleni. Halusin aistia kuivan tuulen ihollani. Olo tuntui paremmalta ilman vaatteita. Katsoin ylös ja näin koko taivaan, kuun ja kaikki tähdet yhtenä ohikiitävänä iäisyyden hetkenä ylläni, ympärilläni, osana minua. (s. 295–296)

Paljas synnintekijä on valmis aloittamaan uuden elämän. Minä taas olisin valmis kysymään Tolhurstin kustannustoimittajalta: ihanko ilkeyttäsi et puuttunut tuohon?

Alkoholivieroituksessa on kerrottu, että katkeruudesta pitää päästä. Curedin itseinhokin on ulkokohtaista, aivottoman vakauden lävistämää. Tolhurst ei piittaa tarinallistamisen sudenkuopista. Ikään kuin Pornography-kiertueen humalaiset sattumukset olisivat ennalta määrättyjä välietappeja hänen suuressa sairaskertomuksessaan. Ikään kuin kaaosta ei olisi. Nyt hän sen huomaa, kun kaikki on selvää.

Englanninkielisessä maailmassa teos tunnetaan nimellä Cured. The Tale of Two Imaginary Boys. Tolhurst kirjoittaa Robert Smithistä paljon ja saa sanottua uskomattoman vähän. Ainoat ”paljastukset” liittyvät The Curen johtajan persoonan kaksijakoisuuteen. Smith vetäytyy mutta kykenee myös puhumaan pubissa jalkapallosta ja olemaan faneille mukava. Tämänkin tiesimme jo. Cured on antikatkeruudessaan johdonmukainen, eikä Tolhurst avaa Smithin ikäviä puolia käytännössä lainkaan.

1990-luvun alussa Tolhurst haastoi Smithin oikeuteen tienatakseen The Curen tuotannolla enemmän. Smith voitti, ja Cured ottaa tehtäväkseen painottaa, kuinka suuri virhe oikeudenkäyntiin lähteminen oli. Kierot lakimiehet vain käyttivät Lol-rukkaa hyväkseen ja yrittivät tuhota hänen ja Smithin välit lopullisesti.

Eivätpä onnistuneet! Vuonna 2000 The Curen Bloodflowers-kiertue saapui Tolhurstin kulmille Los Angelesiin. Lol oli jo aiemmin lähestynyt Smithiä katumuskirjeitse, mutta nyt oli aika polvistua Donin jalkojen juureen. Isä Robert harkitsee hetken ja armahtaa:

[T]unsin ystävän käden olallani. ”Hei, älä nyt hätäile, kaikki on ihan hyvin. Näistä ehditään kyllä puhua.” Keskeytin vuodatukseni ja nostin katseeni, ja kun näin edessäni Robertin hymyilevät kasvot, tajusin saaneeni jo anteeksi. Tuhlaajapoika saattoi vihdoin palata kotiin. (s. 310)

Ainoa seikka, jota Cured kannustaa pohtimaan, on Robert Smithin tyrannian todellinen luonne. Olisiko Smith lähettänyt gorillat Tolhurstin perään, jos tämä olisi uskaltanut sanoa jotain poikkipuolista? I know it was you, Fredo?


Curedin rivienvälejä tulkitsemalla vastausta ei löydy. Tolhurstin teosta myydään paljaana selontekona, mutta pikemminkin hänen retoriikkansa peittelee, lapioi kuonaa totuuden ylle. Jos Tolhurst joskus oppii katumaan, hän katuu Curedin kirjoittamista.

maanantai 3. heinäkuuta 2017

Maksimaalista rentoutusta

Kunnon veronmaksajana luin Ylen verkkosivustolta Kaisa Aleniuksen artikkelin ”Hömppää vai jormaproosaa – näillä kirjoilla saat aivot narikkaan”. Joukkoistavassa jutussaan Alenius kannustaa lukijoita esittelemään omia hömppäsuosikkejaan sosiaalisessa mediassa. #hömppäkirjalista on levinnyt, saanut oheensa chick litiä ja historiallisia romaaneja, joskin Aleniuksen artikkelin todellinen ansio liittyy hömpän käsitteen pohdintaan. Nais- ja mieslukijoiden hömppäsuhteista Alenius kirjoittaa niin lamauttavalla Mars & Venus -logiikalla, että en jaksa puuttua asiaan. Hömpäksi tulkitun kirjallisuuden lukukontekstin kartoitus sen sijaan kannustaa kommentoimaan. Alenius pohtii:

Ajattelen, että hömppä onkin sidoksissa lukuhetkeen: merkitystä ei ole sillä, mitä luetaan vaan kyse on lukutilanteesta. Mihin kirjaan tarttuu, kun hakee maksimaalista rentoutusta ja viihtymistä? Tämä on tietysti täysin makuasia.

Henkilö, joka lukee pääasiallisesti hömppää, ei voisi tehdä hömppäkirjalistaa. Asetelma on guilty pleasure -sukuinen: normaalisti luetaan jotain muuta, oletettavasti parempaa. Aleniuskin kertoo kuluttavansa hömppää lomalla, jolloin – näin olen ymmärtänyt – ihmiset pyrkivät ottamaan rennosti.

Muun kuin hömpäksi laskettavan kirjallisuuden vaivalloisuuden tunnustamisessa ei ole mitään väärää, päinvastoin. Aurinkotuolissa rentoutuja on ainoastaan edennyt tästä outoihin johtopäätöksiin. Itselleni vieraasta syystä lukemisen elintärkeästä sietämättömyydestä siirrytään etsimään lukemista, jonka ainoa tehtävä on olla siedettävää, viihdyttävää ja suklaamaista. Vaikka eikö juuri lomalla riittäisi energiaa Painovoiman sateenkaareen?

Hömpän kuluttajat näyttäytyvät kaltaiseni optimistin silmiin liian kyynisiltä. #hömppäkirjalista-kampanjan arveluttavimman taustaoletuksen mukaan kaikki pohjimmiltaan janoavat hömppää. Sinäkin! Kukaan ei oikeasti voi haluta nähdä vaivaa lukiessaan – lopeta siis murehtiminen ja nauti elämästäsi.

#hömppäkirjalista aiheuttaa minussa alakouluajan jalkapallopeleistä tuttuja tuntemuksia. Luokkatovereistani oli ajoittain hauskaa soveltaa sääntöjä ja esimerkiksi otella ”kaikki kaikkia vastaan”. Tai yrittää saada pallo maalin sijaan koulurakennuksen rännikouruun. Leikkiin luisuminen koettiin yleisesti viihdyttäväksi, mutta itse kärsin. Halusin ottaa mahdollisimman vähän rennosti ja operoida kauan sitten sovittujen sääntöjen piirissä. Pelasin aina tosissani ja koin suurena loukkauksena, jos vastustajan maalivahti ei edes yrittänyt torjua laukaustani vaan väisti ja imi tikkaria.

Kirjallisuuden suhteen olen vielä ilottomampi. Enkä missään nimessä lue niin paljon, että voisin lohkoa osan hömpäksi. Lomamoodi tuntuu porvarilliselta tuhlailulta. #hömppäkirjalista vaikuttaakin alkavan siitä, missä suljen kirjan, vietän aikaa lähimmäisteni kanssa, juon alkoholia tai kuuntelen Lordea. Vain maaniset lukijat lukevat silloin kun ovat ilmeisen lukukyvyttömiä.

Kirjallinen makuni ei ole erityisen korkea. Luen teoksia, jotka moni kirjallisuuden asiantuntija määrittäisi hömpäksi. Mutta kuten Kaisa Alenius toteaa: lukutilanne ratkaisee enemmän kuin se, mitä lukee. Omat lukuhetkeni ovat aina armottomia ja liian vähän lukemisen aiheuttaman syyllisyyden lävistämiä. Ehkä hömpän listaajat ovat jo lukeneet kaiken. Minulla projekti on niin traagisesti kesken, että en ehdi ilottelemaan. Sananakin ”hömppä” maistuu lasten ajanvietteeltä.

***

Kirjailija Juha Seppälä ilmoittaa Suomen Kuvalehden (44/2008) haastattelussa:

En minä mitään postimerkkejä keräile. Luen taukoamatta useampaa kirjaa yhtä aikaa.

Rohkenen olettaa, että Seppälä ei lue hömppää tai Ylen artikkelin miehille lanseeraamaa ”jormaproosaa”. Kuten muillakin elämän osa-alueilla, myös lukijana haluaisin kehittyä Juha Seppälän kaltaiseksi. Tyly ja päämäärätietoinen lukeminen saisi vallata entistä enemmän tilaa päivistäni. Keräilen vielä aivan liikaa postimerkkejä.

(Nimenomaan keräilen eli teen huolimattomasti. Seppälän lausahdus on taitava, koska se rajaa ulkopuolelleen kunnon filatelian, keräilemistä vannoutuneemman toiminnan.)

#hömppäkirjalistan suositussa arvomaailmassa kirjallisuuden sisälle aidataan kevytmielisen harrastelun kenttä. Sieltä käsin tarkasteltuna vaikutan tosikolta ja elitistiltä, kuten kirjakauppa-alaa sivunneen Välinpitämättömyys-esseeteokseni vastaanotosta opin. En peräänny, sillä estetiikan alueella olisi väärin argumentoida kohtuullisesti ja kaikkien osapuolten näkemyksiä sympatiseeraten. Ymmärrän ”aivot narikkaan” -mentaliteettia hyvin, mutta toisin kuin liian usein luullaan, ymmärtäminen ja kannattaminen eivät välttämättä lankea yhteen.

Lopuksi esitän huoleni lapsista ja nuorista. Hömpällä ilakointi on väärä tapa saada tulevaisuuden lukijapolvet kirjallisuuden piiriin. Jäätelöannoksen kaltaisena nautintona kirja häviää katkerasti esimerkiksi jäätelöannokselle – audiovisuaalisesta viihteestä puhumattakaan. Kirjalla ja kirjallisuudella ei suuressa mittakaavassa ole toivoa, mutta pieniä voittoja voitaisiin saavuttaa edistämällä salamyhkäisyyden ja kyseenalaisuuden ilmapiiriä. ”Kirjallisuudella voi tuhota elämänsä” olisi tärkeä iskulause lukuvalistustyössä, joskin mahdoton käyttää. Myrkkypullo pitää löytää itse.

Ajatelkaa taukoamatta lukevaa Juha Seppälää kotonaan Porissa. Välillä hän vetää leukoja, ottaa hörpyn vesilasista ja kirjoittaa lisää kirjoja niille, jotka eivät viihdy aurinkotuolissa. Yhtälö on erittäin epäterveellinen ja linjassa sen kanssa, mitä kirjallisuudelta tulee hakea jos uskoo sen voimaan muuttaa yksilön ajattelua ja maailmaa.


Kaisa Aleniuksen sanoin: ”Tämä on tietysti täysin makuasia.” Ehdottomasti, kuten ratkaisevimmat asiat aina ovat.

maanantai 19. kesäkuuta 2017

Turistina lauluissa

Pet Shop Boys esiintyy lauantaina 22.7. Turussa. Keikka on osa puistattavan kuuloista laivatapahtumaa, jonka perjantai-iltaa tähdittää Liam Gallagher. Boikotti olisi paikallaan, mutta sitten elokuun 2015 Flow-vierailun Neil Tennant ja Chris Lowe ovat julkaisseet mainion pitkäsoiton Super (2016) ja uusineet lavaspektaakkelinsa. Totta puhuakseni menisin paikalle, vaikka esitys olisi täsmälleen samanlainen kuin viimeksi. Arvostan Pet Shop Boysissa sekä heidän yllätyksellisyyttään että ennalta-arvattavuuttaan.

Anu Silfverberg pohjusti PSB:n edellistä Suomen keikkaa Imagen artikkelillaan ”Mistä on Pet Shop Boys tehty?”. Vaikka Jantso Jokelinia ”ei kiinnosta tippaakaan”, lukisin Silfverbergiltä mielelläni myös pidempiä kirjoituksia aiheesta. Imagen vinkkimäisessä jutussa on nupullaan monta esseetä (ehkä Silfverberg on jo kirjoittanut ne). Esimerkiksi kannatettavan oloinen mutta uhkarohkea väite siitä, että Please ja Actually olisivat ”1980-luvun poliittisimmat ja älyllisimmät levyt” huutaa jatkokäsittelyä, samoin ajatus melankoliasta nostalgian vastakohtana.

Oma Pet Shop Boysini on tehty hyvin pitkälti samoista elementeistä kuin Silfverbergin. Totta: harva, jos kukaan, on onnistunut salakuljettamaan tarkoituksellisen naiivin pop-ilmaisuun yhtä paljon vihaa ja raivoa kuin Neil Tennant. Silfverbergin mainitsemat ”I’m Not Scared” ja ”It’s a Sin” ovat suvereeneja esimerkkejä Tennantin tappomentaliteetista. ”Can You Forgive Her?”-hitissä hän laulaa koston olevan lapsellista – ja lataa aseen ahdistuneen ”youn” puolesta:

She’s made you some kind of laughing stock
Because you dance to disco and you don’t like rock

Nämä ovat suosikkirivejäni populaarimusiikissa. Makuun vetoava aggressio tekee pahinta jälkeä.

Onnettoman rakkauden teeman yhteydessä Silfverberg mainitsee ristivalotuksen: jos PSB-laulun sävel on onnellinen, sanat ovat surulliset. Usein näin onkin mutta ei aina. Behaviour-albumin ”So Hard” ja ”Jealousy” liikuttavat minua pysyvästi, vaikka molemmissa sekä sävel että sanat ovat toivottomat. Antti Nylén väittää Kauhun ja ulkopuolisuuden esseiden (2016) loppuviiteosiossa, että Pet Shop Boys epäonnistuu, kun Neil Tennant pyrkii olemaan ilmaisematta eettisiä ja yhteiskunnallisia vakaumuksiaan. Sulkeiden sisällä Nylén tarkentaa:

(Tarkoitan esimerkiksi Behaviouria (1990) tahraavia geneerisiä parisuhde- ja rakkausaiheita.)

Minulle Pet Shop Boysin yksiulotteiset parisuhdelaulut taas ovat yhtä tärkeitä kuin luokka-analyyttinen ”Suburbia”, jumalallisen häpeän kuvaelma ”It’s a Sin” tai Tony Blairia sättivä ”Integral”. Olen miettinyt tätä paljon, sillä ”So Hard” toden totta on tyhjä kappale, pelkkä petoskierteeseen ajautuneen suhteen kuvaus. Kuuntelen sen tekstiä vakavissani, mutta en voisi kuvitella löytäväni siitä merkitystä. Kytkeydynkin tilaan, jossa nautin Tennantin sanavalinnoista, aksenteista ja tyhjän tilan hallinnasta. Pet Shop Boysin kieli vetoaa eräänlaiseen esitietoiseen anglofiiliin minussa:

I’m indebted to a contact magazine

Hyrähtelen onnesta, kun löydän nuo sanat keskeltä ”So Hardin” draamaa. Tennant ei sano vaikeasti vaan aavistuksen elitistisesti. Sanankäyttö uskottelee, että Pet Shop Boys olisi voinut tehdä pettämisteemasta baletin tai novellin mutta päätyi pitkällisen harkinnan jälkeen valitsemaan popin keinot. Myöhemmässä tuotannossaan Tennant ja Lowe tuntuvat hiukan leikittelevänkin kyvyllään väistää itse asettamansa banaaliuden ansat. ”Love Is a Bourgeois Construct” (2013) voisi olla vain heidän kappaleensa nimi. Behaviour-tyyliin pateettinen balladi ”I Made My Excuses and Left” (2006) huipentuu tennantmaisuudestaan hyvin tietoisiin riveihin:

In the crowded court of your love
I was now a supplicant

Muistan PSB-faniuteni alkuhämärästä tilanteen, jossa yritin humalassa selittää, kuinka syvällinen kappale ”Rent” (1987) on. Oletan, että muutkin ovat tehneet tätä: koska PSB kuulostaa häpeämättömän helpolta listapopilta, vihkiytyneet kokevat vastuukseen selittää, että Tennantin ja Lowen lauluihin mahtuu enemmän. Valistustyölle on paikkansa, etenkin jos homman hoitaa sammaltamattomalla kielellä ja aikakauslehdessä kuin Anu Silfverberg. Ja kyllähän ”Rent” havahduttaa pohtimaan rakkauden hintaa, konkreettisesti. Analyysi ei ole kummoinen mutta pop-lauluksi varsin kattava. Yhtä ratkaiseva syy ”Rentin” loistokkuudelle on silti Tennantin tapa painottaa sanaa ”currency”. Venyttäen, sanavalinnan sopimattomuutta korostaen.

Kuuntelen Tennantin tekstejä hiukan samoin kuin luen Larkinia tai Audenia. Tunnen lapsellista ylpeyttä pelkästä heidän seurassaan olemisesta. Lontoossa kasvaneille Pet Shop Boysin täytyykin olla paljon tylsempi käsite, enkä koskaan halua menettää tiettyä turistiefektiä Pleasen tai Behaviourin kuuntelussa. Paikallisena ymmärtäisin ”West End Girlsin” viitepisteet paremmin, mutta Neil Tennantin kielen olennainen vieraus jäisi tavoittamatta.


Olen Pet Shop Boysin suhteen a supplicant. Anelen koko ajan uutta viisumia heidän vaikutuspiiriinsä.

tiistai 13. kesäkuuta 2017

Abattoir Blues

Mitään epäpuhdasta ei sinne päästetä, ei ainoatakaan iljettävän valheen palvelijaa, vaan ainoastaan ne, joiden nimet on kirjoitettu Karitsan elämänkirjaan.

– Johanneksen ilmestys 21:27

Kirjoitin noin vuosi sitten Mikko Joensuun Amen 1 -albumin julkaisukonsertista, joka järjestettiin Helsingin Johanneksenkirkossa. Joensuu esitti jousiorkestereineen ja kirkkourkuineen myös kappaleita silloin ilmestymättömiltä jatko-osilta Amen 2 ja Amen 3. Lupaavalta vaikutti, ja pohdinkin merkintäni päätteeksi:

Miltähän Amen 3:n julkaisukonsertissa tuntuu? Mistä löytyy riittävän suuri kirkko?

Ulkoilmasta, tietenkin. Viime perjantaina Mikko Joensuu juhlisti Amen 3:n julkaisua Sideways-festivaalien päälavalla. Kaivopuiston lentonäytöksen hävittäjät jyrisivät taivaalla, mutta Joensuun spektaakkeli ei ollut muutaman machon häirittävissä. Festivaalikeikkojen tavanomainen kiireen ja ahtauden tuntu puuttui. Ihmisistä aisti vastaavaa hartautta kuin viime vuoden toukokuun kirkkokonsertissa, vaikka käsissä oli ylihintaisia olutpulloja ja katuruoka-annoksia.

Mikko Joensuun soolotuotannon ympärille kiertyvä hype ilahduttaa pitkäkestoisuutensa ja vakavuutensa vuoksi. Amen-levyjen huolimaton kuuntelu on vaikeampaa kuin huolellinen, eikä kenenkään ole mielekästä vain hehkuttaa. Joensuun musiikki ja läsnäolo pakottavat omistautumaan. Naiivisti uskon, että Amen-levyt julkaisutapahtumineen jäävät suomalaisen populaarimusiikin historiaan nimenomaan poikkeuksina, syrjähyppyinä omanlaiseensa syvyyteen.

Amen 3 lienee trilogian painottomin ja hahmottomin osio, jonka kappaleet venyvät yhtä lukuun ottamatta yli kymmeneen minuuttiin. Tälläkin hetkellä joku yrittää käsittää Amen 3:n kosmisuutta, mikä on lohdullinen ja misantropiaa vähentävä ajatus vaikka ei pitäisikään paikkaansa.

Edeltäjiinsä verrattuna Amen 3 etenee vähemmän tekstien varassa. Havahdun sanottavan äärelle vasta päätöskappaleessa ”Pearly Gates”, joka esitteleekin sitten poikkeuksellisen kertovan Mikko Joensuun. Sideways-esityksessä ”Pearly Gates” sai tuekseen totutun jousiorkesterin lisäksi Sibelius-lukion yli kolmekymmenhenkisen tyttökuoron. Absurdin kokoisiin lava-akteihin sisältyy tahattoman komiikan uhka, mutta ”Pearly Gates” pitää mielen vakavana. Joensuu laulaa tuonpuoleisesta risteyksestä, missä ”joistain tulee pyhimyksiä”, ei välttämättä hänestä:

Devil got excited
And with a grin he shook my hand
He said in the heart of my land
There’s something I’d understand

Tekstinsä puolesta “Pearly Gates” voisi olla Robert Johnsonin laulu, ehtaa bluesia. Perjantain versio oli vaikuttavin kokemistani myös siksi, että Ilmestyskirjan kaksitoista helmiporttia tuotiin Teurastamolle eli järjestäytyneen murhan maille. Tappaja, tapattaja ja tapattamisen hyväksyjä – he ovat samaa porukkaa – leikkivät samanaikaisesti jumalaa ja saatanaa. Perjantainen ”Pearly Gates” tuntui muistuttavan paitsi omasta kuolevaisuudestamme, myös tuhansista eläinsieluista, jotka ihminen on näillä kulmilla päättänyt vapauttaa lihasta.

Todellakin:

We’ve all arrived
To be purified


Teurastamo-efekti oli tuskin haettu, millä ei ole merkitystä. Sillä sen sijaan on, että ”Pearly Gates” ja koko Amen-trilogia pakottavat maistelemaan sanoja kuten ”sielu” ja ”kuolema”, pohtimaan rajallisuutta ja tuijottamaan kuiluun. Mikko Joensuun suurtyö on valmis muistuttaakseen, että sinä ja minä emme ole.

maanantai 22. toukokuuta 2017

Ei hyvinvointia

Libera-säätiön toiminnanjohtaja Heikki Pursiainen kyseenalaisti viikonloppuna Helsingin Sanomissa taiteen julkisen rahoituksen. Pursiaisen kirjoitus julkaistiin Hesarin Esseevieras-palstalla, johon ei ole tapana etsiä esseitä vaan epämuotoisia mielipidekirjoituksia. Pursiainen asettuu jatkumoon. Hän vahventaa nuorekasta sekä todellisuudentajustaan vakuuttunutta argumentaatiotaan esiintymällä kirjoittajakuvassa huppari päällä. Avatut ylimmät napit ovatkin niin 00-lukua.

Pursiainen haluaisi, että taiteen arvo – ja oikeus olla olemassa – mitattaisiin vapailla markkinoilla. Taloudellinen tukeminen voitaisiin jättää vähemmälle. Ongelmallisena Pursiainen pitää myös riippuvuussuhdetta, joka syntyy taiteilijan ja tätä tukeneen julkisen sektorin välille.

Valppaat Mikko Aarne ja Aleksis Salusjärvi ampuivat Pursiaisen näkemykset alas muutamassa tunnissa, enkä kirjoita laajamittaisesti päälle. Kuten Aarne toteaa, juuri systemaattinen ja julkinen tuki mahdollistaa taiteellisen ilmaisunvapauden. Salusjärvi puolestaan huomauttaa, että vaikka Pursiainen haluaa lietsoa mielikuvaa taiteilijoille syydettävistä miljoonista, suurin osa valtion tuista menee instituutioiden ylläpitoon. Tekijöitä tukevat usein yksityiset säätiöt, minkä luulisi kelpaavan Liberalle.

Populistinen antipatia nk. kulttuuriväkeä kohtaan on Pursiaisen kirjoitelman varsinainen moottori. Hän tietää kyllä, että taiteilija-apurahat eivät nykymitassaan hetkauta valtiontaloutta. Lisäyksiä tuskin on luvassa ainakaan tällä hallituskaudella. Silti Pursiainen katsoo aiheelliseksi hiukan ravistella, muistuttaa kaapin paikasta:

Kulttuurin tukien tarkoituksena on edistää kuluttajien, ei tuottajien hyvinvointia. Siksi tuottajien, kuten taiteilijoiden elintasolla on kulttuuria tuettaessa pelkkä välinearvo. Tuet eivät ole olemassa taiteilijoita elättääkseen.

Pursiainen käyttää tahallisen kankeita termejä ”kuluttaja” ja ”tuottaja”. Taide on jotain, mitä alkutuotanto valmistaa kulutettavaksi. Kun on kulutettu eli saatu vatsat täyteen, voidaan hyvin. Tämä on signaali tuottajalle: tuota lisää hyvinvointia, sehän ihmisille maistuu. Yhtälö vaikuttaa sujuvalta jos unohtaa, että taiteen tehtävä ei missään nimessä ole hyvinvoinnin tuottaminen. Taideyliopiston Artsequal-tutkimushankkeen varajohtaja Kai Lehikoinen kommentoi vuosi sitten Helsingin Sanomissa:

Teknokraattisesta toimintapolitiikasta nouseva ja uusliberalistiseen hyötyajatteluun perustuva mittaristo on suunnannut keskustelua väärään suuntaan. On jouduttu puolustamaan julkista taiderahoitusta, ja puolustuspuheessa toisarvoiset asiat ovat saaneet etusijan.

Hyvinvointivaikutuksiin vetoaminen vääristää taidepoliittista pohdintaa. Merkityksellinen taidehan ei paranna vaan paljastaa ihmisille pahoinvointia sekä yksilössä että yhteiskunnassa. Epäilen sitä kurjaa, joka poistuu teatterista esityksen ”ravitsemana” eli entistä kyvykkäämpänä huomisen työpäivän haasteisiin. Toki kohottavuus on yksi taideteoksen mahdollisista vaikutuksista mutta vain yksi.

Toisin kuin Pursiainen kovistelee, tuet ovat olemassa nimenomaan taiteilijoiden elättämistä varten. Alkeellinen hyvinvointi luo edellytykset, joiden avulla taiteilija voi keskittyä elämän fundamentaalisen pahoinvoinnin tutkimiseen. Ilman tuettuja ilonpilaajia maailma olisi vielä enemmän pursiaisten. Kulttuurista rakentuisi ruuansulatusjärjestelmältä kalskahtava hyvinvointimylly, jossa sellainen, mistä ei juuri nyt haluta maksaa, siirtyisi lautasen reunan kautta jätteisiin.

Pursiainen jatkaa:

Kenelläkään ei ole kansalaisoikeutta saada valtiolta elantoa vain siksi, että on päättänyt ryhtyä taiteilijaksi.

Olen samaa mieltä. Oma päätös ei tälläkään hetkellä riitä perusteeksi edes yksittäisen työskentelyapurahan saamiseen. Ei ole olemassa anteliasta valtiota, joka jakaa kirstustaan jokaiselle pyytävälle piirtelijälle tai kirjoittelijalle. Päätökset perustuvat vertaisarviointiin, kilpailu on lohduttoman kovaa ja apurahat yleisimmin kertaluontoisia.


Mitäs näistä, sillä Pursiainen haluaa herättää keskustelua. Ikään kuin keskustelu koskaan nukkuisi. Jutun kommenttiosiosta huomaa, että kansa tietää taas hiukan paremmin, mistä karsia tässä vaikeiden aikojen loppuliu’ussa.

tiistai 9. toukokuuta 2017

Muisti nenässä

Kävelin pari viikkoa sitten alas Pääskylänkatua. Haistoin kevään eli mädäntyneen nurmikon, katupölyn ja häivähdyksen virtsaa. Sijainti ruoppasi mieleen erään kaikkien aikojen suosikkikohtauksistani kirjallisuudessa. Henrik Tikkanen muistelee teoksessaan Minun Helsinkini (1972) lapsuutensa automatkoja keskustasta Kulosaaren kotiin. Tikkasen isällä oli ollut tapana rullata auton ikkunat kiinni Sörnäisissä juuri Pääskylänkadulla, ”jotta työläishaju ei tunkeutuisi nenäämme.” (s. 17)

Itse olen vaikeuksissa lumen sulamisen ja valon kanssa. Entisen pimeän viinan kadun asukkaat ovat minua rikkaampia.

Se, sulkiko porvaripatriarkka todella autonsa ikkunat, on toissijaista. 1900-luvun alun huvilasaaren ja rahvaan korttelien välinen aggressiivinen luokkaero piirtyy julmaan mutta kohottavaan fiktioon, jota Tikkanen luo punnitsemalla faktoja. Näin taidokkaasti asetellun yksityiskohdan voima on hirmuinen. Vaikka paneutuisin Kulosaaren eliitin ja Sörnäisten trokarien historiaan, löytäisin totuuden edelleen muutamista Henrik Tikkasen riveistä.

Siteeraamisen halun herättävä teksti on päässyt yli kuolevaisuudestaan. Pidemmälle ei voi olla asiaa.

***

Tänä keväänä en ole lukenut Tikkasen vaan Elias Canettin muistelmateoksia. Bulgarialaissyntyinen ja espanjanjuutalainen Canetti (1905–1994) palkittiin Nobelilla vuonna 1981 kesken muistelmatrilogiansa ilmestymissyklin. Teokset julkaistiin pian myös suomeksi Kyllikki Villan käännöksinä: Pelastunut kieli (1984), Soihtu korvassa (1985) ja Silmäpeli (1986).

Canetti ja Tikkanen eivät enimmäkseen muistuta toisiaan muistelijoina. Tikkanen hyökkää, karrikoi ja suosii aforistista ilmaisua. Lisäksi hänen egonsa on suunnaton verrattuna Canettiin, joka varoo korostamasta itseään etenkin kun kirjoittaa itsestään satojen sivujen verran. Canetti kuvaa miljöötä ja ihmistä laveammin kuin Tikkanen, jonka pääasiallinen tehtävä on tuottaa räjähdemäisiä virkkeitä. Tikkanen terrorisoi luomiaan muistikuvia väliintuloillaan, Canetti taas immersoi lukijaa menneisyyteensä.

Yhtäläisyyksiäkin löytyy. Pelastuneen kielen alussa Canetti asemoi trilogian keskeiseksi henkilöksi äitinsä, Shakespearea ja Strindbergiä arvostavan, sivistyneen ja kovin ristiriitaisen naisen. Canetti lähtee liikkeelle ihmetyksestä: kuinka kirjallisuuden ja monipuolisen kielitaidon koulima äiti saattoikaan olla sietämätön nurkkapatriootti, joka jaksoi korostaa taustaansa ”hyvässä perheessä”:

Hänen ylpeytensä oli löytänyt omat kanavansa jo aikaisin ja kulki erehtymättömästi niitä pitkin, mutta tämä ahtaus, jota en hänessä voinut käsittää, nostatti minut jo varhain kaikenlaista syntyperäylpeyttä vastaan. (s. 12)

Kuten Sörnäisten autoanekdootista huomaa, Henrik Tikkanen ei arvostanut isänsä yläluokkatietoisuutta. Etenkin teos Kulosaarentie 8 (1975) on luettavissa väkivaltaisena irtiottona suomenruotsalaisesta porvaristosta ja heidän tekopyhyyksistään. Tikkanen kiittää vanhempiaan hyvin vähästä, äitiään lähinnä veistoksellisesta ulkonäöstä.

Canettin isä kuoli, kun poika oli täyttänyt seitsemän. Varhainen poistuminen takaa isälle pyhimysmäisen aseman, mutta äidistäkään ei luonnostella sataprosenttista paholaista. Lukeneisuuden ohella Canetti arvostaa muun muassa äitinsä ehdotonta antimilitarismia – riehuihan Eliaksen lapsuuden Euroopassa ensimmäinen maailmansota. Pääosin äiti näyttäytyy kuitenkin uhkana, esteenä tai vähintään varjona Canettin itsenäistymisen tiellä. Soihtu korvassa upottautuu äiti-poika-konfliktiin, jossa vanhempi pettyy lapsensa epämiehekkyyteen ja -käytännöllisyyteen, lapsi puolestaan vanhempansa takinkääntöön. Eikö taiteelle saanutkaan omistautua?

Äiti huomaa luoneensa hirviön perehdytettyään poikansa varhaisessa vaiheessa maailmankirjallisuuden suurtöihin. Oikea elämä sai jäädä iäksi, mistä tunnen Elias Canettin lukijana huomattavaa kiitollisuutta.

***

Canettin äiti saattoi vastustaa murhaamista, mikä ei estänyt häntä naureskelemasta poikansa vegetaristisille sympatioille. Ehtaa yläluokkaista kaksinaismoralismia edustaa myös äidin suhde työläisiin. 1920-luvun alun Wienissä hän käytti taloustöissä Lischka-nimistä naista, joka odotti lasta. Motiivit olivat näennäisen ylevät: muut hienostorouvat kieltäytyivät ottamaan rouva Lischkaa töihin, sillä pitkälle edenneen raskauden pelättiin vaikuttavan työtehoon. Lischka vannoi raatavansa normaaliin tahtiin ja Canettin äiti sai tuntea olevansa hyväntekijä kaataessaan tälle pyykkiä pestäväksi.

Canetti muistelee, kuinka rouva Lischka joutui piiskaamaan mattoja ”omituisella kiertoliikkeellä” valtavan vatsansa vuoksi. Äidin sydän lämpeni entisestään:

[H]än antoi rouvalle ruokaa matonpiiskauspäivinä. Rouva oli siitä iloinen ja piiskasi sen vuoksi erityisen lujaa. Kun hän tuli ylös mattoja kantaen, hän oli yltäpäältä hiessä, sanoi äiti, silloin keittiössä haisi niin ettei siellä voinut olla, sen vuoksi äiti sellaisina päivinä kantoi itse ruuan ruokasaliin ja antoi nälkäisen Lischkan huolehtia itsestään keittiössä. (Soihtu korvassa, s. 112)

Henrik Tikkanen iskee samaan luokkakuiluun automuistossaan. Sekä hän että Canetti viittaavat detaljeissaan hajuaistimuksiin, joiden avulla ihminen kykenee palauttamaan mieleensä odottamattomia asioita. Samalla jätetään haistamatta eli tehdään selväksi, että hyvän perheen jäsen elää hajujen ulkopuolella. Koska syntyperäkriittiset Tikkanen ja Canetti eivät ole typeriä, he eivät kiirehdi romantisoimaan nk. elämän makua vaan pysyttelevät taiteellisesti hedelmällisessä välitilassa, yksilöinä.

***

Canettin äiti vaali puhtauden ihanteita myös poikansa seksuaalikasvatuksessa. 17-vuotiaanakaan Elias ei tiennyt, mistä ja minkä seurauksena vauvat tulevat. Äiti kieltäytyi käsittelemästä aihetta ja koska hänen valtansa oli hirmuinen, Elias ei uskonut, mitä isot pojat koulussa kertoivat.

Muistelmatrilogian vavahduttavimpiin hetkiin kuulu kuvaus Strindbergin Hullun puolustuspuheen lukemisesta ja suhtautumisesta seksuaalisuuden olemassaoloon. Äiti oli kieltänyt koskemasta tuohon turmelevaan teokseen – joka kuului hänen omiin suosikkeihinsa. Elias rohkeni kapinoida, luki, eikä ymmärtänyt Strindbergin kostonhimosta mitään. Mutta kohtaus, jossa Strindbergin minäkertoja luonnehtii lattialle kaatamansa kaartinupseerin vaimon rintoja, jäi vaivaamaan naiivia Canettia. Strindbergin kuvaushan oli mahdoton! Ei noin tehty, ei ainakaan samanlaisten ylhäisöhuoneiden lattioilla, missä Canetti itsekin asui:

Minussa kehkeytyi jonkinlainen kamppailu asiaa vastaan: vaikka kaikki ihmiset kävisivät heikoiksi ja antaisivat uskotella itselleen että jotain tuollaista oli olemassa, minä en sitä uskonut, en tulisi ikinä uskomaan. (Soihtu korvassa, s. 44)

***

Muistelmasarjan lumous lieventyy, kun Canetti siirtyy kuvaamaan aikuisempia vuosiaan. Soihdun korvassa loppupuolen ja Silmäpelin katkelmia Karl Krausista, Robert Musilista ja Thomas Mannista lukee toki mielellään, mutta Canetti ei saa luotua suurmiehistä äitinsä veroista henkilöhahmoa proosaansa.

Onneksi Silmäpelin loppuhetkillä Canetti malttaa palata moniselitteiseen perheraivoonsa. Hän kumartuu äitinsä kuolinvuoteelle Pariisissa ja saa vanhan kunnon todistuksen arvostaan. ”Mene pois!” äiti toistelee. Canetti menee ja palaa, koska:

[K]äsitin olevani paikalla jotta hän saisi rangaista ja nöyryyttää minua – siihen hän nyt tarvitsi minua. (Silmäpeli, s. 325)

Matkalla Père-Lachaisen hautausmaalle Canetti turhautuu. Hänen veljillään, Pariisilla ja maailmankaikkeudella ei ole käsitystä, kuinka mahtavaa ja vaikuttavaa naista ollaan saattamassa viimeiseen lepoon. Ajatus äidistä arkussa on korvautunut ajatuksella arkusta äitinä, hygienisenä ja veistettynä – varmasti myös hajuttomana:


[S]illä tavoin hänen kaltaisensa ihminen on kannettava hautaan, siten että häntä ihaillaan kuonasta puhdistuneena. (mts 328)