keskiviikko 9. marraskuuta 2016

Piruetteja surusta

Monimutkaisten asioiden hahmottaminen ei vie aikaa, ei ainakaan musiikissa. Kuuntelin nuoruuteni pimeimpinä vuosina ”progea” eli tyylitajuttomien virtuoosien julkisia kamppailuja. Dream Theater ja King Crimson miellyttävät nörttipoikia, koska kuunnellessa ei joudu tuntemaan muuta kuin ihmetystä: ensin ihmetellään soittajien akrobatiaa, sitten omaa korniutta. Lopulta voi edetä jalomman pop-musiikin luo jos häpeältään kykenee.

Toki on olemassa monimutkaista ja hyvää pop-musiikkia. Spiritualizedin Ladies and Gentlemen We Are Floating in Space ja The Beach Boysin Pet Sounds viehättävät nimenomaan runsaudellaan ja tyhjentymättömyydellään. Molemmista aloin pitää heti kuultuani niitä. Ei tarvinnut sulatella vaan heittäytyä äänimereen ahmimaan nyansseja.

Minimalismin kanssa minulla on aina vaikeampaa. Kesti vuosia oivaltaa edes jotain siitä, kuinka hyytävä kappale Nick Draken ”Know” on. Drake ei tee laulussaan juuri mitään ja sitä kautta arvoituksellisen paljon. Koska olen taipuvainen ajattelemaan näin, luen ohuet kirjat hitaammin kuin paksut. Uskon tyhjyyteen, vaikka uskolle ei useinkaan anneta perusteita. Siksi se on uskoa.

Yhdysvaltalaisen Sufjan Stevensin (s. 1975) tuotanto havainnollistaa tätä kaikkea. Rakastuin hänen tunnetuimpaan albumiinsa Illinois (2005) ensikuulemalta noin kymmenen vuotta sitten. Illinois on hengästyttävä levykokonaisuus, jolla Stevens näyttää kaikki silloiset temppunsa. Useassa kohdassa ajellaan ilman käsiä ja jongleerataan. Annan tämän anteeksi, sillä Illinoisilla on selkärankansa poikkeuksellisessa melodiantajussa.

Vuoden 2010 The Age of Adz monipuolistaa Stevensin äänimaisemaa entisestään. Tästäkin albumista pidin heti ilmestymispäivänä, eikä The Age of Adz ole vuosien varrella paljastanut yhtään salaisuutta. Se nousi kerralla korkealle ja on pysytellyt siellä.

Stevensin viimeisin albumi Carrie & Lowell ilmestyi keväällä 2015 eikä tuntunut heti missään. Luin ylistäviä arvioita ja taustatarinaa valottavia haastatteluja. Yritin ”päästä sisään”, kuten musiikkitoimittajat aavistuksen seksuaalisesti sanovat. Menin niinkin pitkälle, että väitin Twitterissä Carrie & Lowellia Stevensin uran huipuksi. Olin tottunut siihen, että Stevens ylittää joka kerta valmiiksi kovan tasonsa. Turvauduin hätävalheisiin ja yleiseen mielipiteeseen, mistä en ole ylpeä.

Carrie & Lowell on pelkistetty levy – lähes alaston eli pirun vaikea. Puolen vuoden kuuntelun jälkeen kehuin blogipostauksessani kappaletta ”Fourth of July”, ja tuo arvio oli jo rehellinen. Vaati vielä toiset puoli vuotta ja hiukan enemmän, ennen kun Carrie & Lowellista kehittyi albumi, johon palaan pakonomaisesti. Nyt olen saattanut löytää Carrie & Lowellin, ainakin yhtä varmasti kuin Nick Draken ”Know”-rukouksen.

***

Sufjan Stevens oli vuoden ikäinen, kun hänen masentunut äitinsä Carrie jätti perheensä. Stevens kehitti myöhemmin läheiset välit isäpuoleensa Lowell Bramsiin, joka kannusti aloittelevaa muusikkoa ja pyörittää edelleen Stevensin albumeja julkaisevaa Asthmatic Kitty -levy-yhtiötä. Vaikka Sufjanin lapsuuden onnettomuudesta versoi onnea, paljon jäi kytemään. Vuonna 2012 Carrie kuoli, eikä Stevensilla ollut vaihtoehtoja: vaikeimmista asioista piti laulaa.

“Well I got nothing to prove”, väitetään Carrie & Lowellin avauskappaleessa “Death with Dignity”. Suhtaudun riviin varauksella, sillä koko albumi todistaa, että haavojaan ja tyhjyyttään voi lähestyä elegantisti. Carrie & Lowellin paljaan yleisilmeen takaa paljastuu taidokkaita laulumelodioita ja hienostuneita elektromausteita. Stevensin surualbumi on petollisen runsas, ylpeäkin, vaikka falsettilaulut ja kitaranäppäilyt voisi koska hyvänsä puhaltaa kumoon.

Kuin lapsuusmuistojen ja ruumishuoneen väliltä löytyisi jäätikkö, jolla koko yön itkenyt Sufjan päättää tehdä kolmen vartin mittaisen piruettisarjan. Jään pinnassa on hiusmurtumia, jotka ovat pysyvästi laajentumaisillaan.

”We’re all gonna die”, toistellaan aiemmin ylistämässäni ”Fourth of Julyssa”, jossa Stevens tavoittaa omanlaisensa lopunaikojen keveyden. Ylipäätään Carrie & Lowellin tunnelma ei ole ahdistava vaan painoton. Sufjan Stevens on siitä harvinainen artisti, että hän kykenee laulamaan sanat ”fuck me, I’m falling apart” (kappaleessa ”No Shade in the Shadow of the Cross”) kuulostamatta alkuunkaan pateettiselta.

***

Esseisti Timo Hännikäinen, aikamme persona non grata, käsittelee erinomaisessa teoksessaan Kuolevainen (2016) siskonsa menehtymistä. Hän puhuu lähimmäisen poismenon jälkeisestä atomisoitumisesta ja analysoi Edvard Munchin teosta Kuolema sairashuoneessa. Munchin maalauksessa joku on kuollut tuoliin, eivätkä huoneessa olevat ihmiset tunnu tietävän minne katsoa. He eivät kohtaa vainajaa eivätkä etenkään toisiaan. Hännikäinen näkee saman mekanismin perhesuhteissaan. Isosiskon kuoleman jälkeen hän ja veljensä ovat etääntyneet toisistaan:

[M]agneettikenttä katosi, ja meistä jotka muodostimme erään perheen jäännökset tuli omia ratojaan kiertäviä kappaleita. (s. 97)

En ole kiinnostunut siitä, mitä Carrie-äidin kuolema teki Sufjan Stevensin lähisuhteille. Ratkaisevaa on Carrie & Lowellin välittämä erillisyyden tunne. Stevensin henkilökohtaisin albumi leijailee ilmapallona korkeuksiin. ”Death with Dignity” ja ”Blue Bucket of Gold” ovat surussaan itsenäisiä ja kovin vähän kommunikoivia kappaleita. Tuntuisi vaikealta samaistua Stevensin sinänsä tavanomaiseen tuskaan; niin suvereenisti hän asiansa esittää.

Suhteeni Carrie & Lowelliin onkin progesuhteeni peilikuva. Minä ja Sufjan aloitimme mykkyydestä ja olemme puolessatoista vuodessa edenneet kohti – ihmetystä! Progea ihmettelin pienen erektoituneen hetken vuosituhannen vaihteessa. Sittemmin on ollut ihanan mykkää.


Carrie & Lowell saa luvan jatkaa piruettejaan vailla kommunikaation painetta.