perjantai 23. joulukuuta 2016

Ilmestykset 2016

Yksikin uusi ja merkittävä taideteos entisten jatkeeksi on ihme. Vuosikatsauksissa hämmennyn monista asioista, joista eräs on ylitsevuotavuus. Jo ”viisi parasta levyä” tuntuu tuhlailevalta kysymyksenasetteluilta. Toisin kuin äänestyskopissa, taiteessa tulisi välttää vähiten huonojen vaihtoehtojen kannattamista. Ymmärrän jonkinlaisen yhteenvedon houkutuksen ainoastaan suhteessa julkaistavien kirjojen, levyjen ja kaiken mahdollisen määrään. Siksi vuoden viimeisinä päivinä on oltava niukka ja tiukka.

Listaan alle keskeiset vuonna 2016 ilmestyneet laulut, levyt, kirjat ja yhden esseen. Vuoden tärkeimmät ilmestykset ovat, kuten aina, menneiden vuosikymmenten tuotoksia, enkä puutu niihin tässä yhteydessä.

***

– Mikko Joensuun kappaleet ”Closer My God” ja There Used to Be a Darkness” albumeilta Amen 1 ja Amen 2

Molempien melodiat kuulostavat siltä, kuin ne olisivat olleet olemassa ainakin sata vuotta. Jälkimmäisessä vapaudutaan ensin mainitun tuskasta. ”Closer My God” Johanneksenkirkossa ja ”There Used to Be a Darkness” Konepajalla ovat myös vuoden kirkkaimpia live-musiikin hetkiä – vuoden, jonka aikana näin lavalla Ozzy Osbournen ja Robert Smithin.

– Markku Eskelisen proosakirjallisuushistoria Raukoilla rajoilla vastaanottoineen

Ohittamaton, kohtuuton pioneerityö. Vastaanoton vastaanotossa ilmenevä maanisuus saattaa olla Markku Eskelisen arvostettavin piirre.

– David Bowien kuolinalbumi Blackstar ja Antti Nylénin essee ”Minun Bowieni” teoksessa Kauhun ja ulkopuolisuuden esseet

”Oikean” Bowien kuolema sai merkityksellisemmän ääniraidan kuin Ziggy Stardustin kuolema. Suomalaiset taas saivat etuoikeuden lukea Bowien menehtymistä ja taiteilijakuvaa avaavan esseen, yhden Nylénin parhaista.

– Johannes Ekholmin esikoisromaani Rakkaus niinku

Loputonta dialogia siitä, mikä on pielessä. Yleensä suosin loputonta monologia. Luin Ekholmin ja Eskelisen teoksia samanaikaisesti, ja noina syksyisinä päivinä suomalainen proosa tuntui epätodellisen pätevältä asialta.

– Lauri Ainalan albumi Orpokotijuhlat saarella

Olen kuunnellut tätä vasta parin viikon ajan. Tuskin myöhemminkään kykenen sanallistamaan Ainalan äänitaidetta, mihin olen tyytyväinen. Orpokotijuhlat saarella tuntuu johdonmukaiselta jatkeelta Paavoharjun Joko sinä tulet tänne alas tai minä nousen sinne -albumin syvyyksille. Pelottavan äänitteen luominen pelottavaan maailmaan on aina uroteko.

– Owen Hatherleyn asiaproosateos The Ministry of Nostalgia


En tiennyt kaivanneeni kirjamittaista analyysia “Keep calm and carry on” -julisteen ärsyttävyydestä. Tapansa mukaan Hatherley kirjoittaa paljon arkkitehtuurista olematta kansantajuinen tai vaikea. Myös Jamie Oliverin kokkaukseen ja Ken Loachin populismiin paneudutaan.

tiistai 6. joulukuuta 2016

Itsenäisyyspäivän malja

Minä katselen toisinaan Helsingin satamissa ja puistoissa majailevia kodittomia alkoholisteja tuntein jotka eivät ole mielipahaa sen enempää kuin sääliäkään. Heidän pöhöttyneet, arpiset kasvonsa, likaiset palttoot heidän yllään, heidän kuolemanväsynyt periksiantaneisuutensa ja samalla omalaatuinen heroisminsa jolla he yrittävät hirvittävän sosiaalisen nöyryytyksensä keskelläkin säilyttää ihmisarvonsa rippeet, siinä kaikessa on sekä houkutteleva että luotaantyöntävä vihjaus minuun itseeni: se olisit voinut olla sinä!

[ - - - ]

Vielä jokunen vuosikymmen sitten kuului porvarillisen huumorin tunkiohuuliin tämä ainutlaatuinen törkeys: ”Yksikään sivistynyt ihminen ei ole vielä kuollut Suomessa nälkään.” Tosiaankin, porvarillisessa Suomessa aggressiivinen luokkasolidaarisuus ei ole vielä koskaan sallinut ”sivistyneen” ihmisen joutua asunnottomaksi alkoholistiksi. Suuren taloudellisen lamakauden ajoilta löytyy toisaalta – kuvaavaa kyllä – pari vastakkaistakin esimerkkiä. Itsenäisyyspäivänä minä olin yksi kahdestatuhannesta presidentinlinnan vastaanotolle valitusta. Ilman muuta se saattaa tuntua balsamilta minun nakerretulle itsetunnolleni – mutta ne jotka niin silmiinpistävästi muistuttavat minua täydellisyysyhteiskunnan kovassa röntgenvalossa paleltuvat samanaikaisesti kuoliaaksi Pasilan kaatopaikalla.

– Christer Kihlman: Ihminen joka järkkyi. Suom. Pentti Saaritsa. Tammi 2000 (alkuteos vuodelta 1971). s. 61–62.

Pasilassa ei enää ole kaatopaikkaa. Sinne rakennetaan ostoskeskusta, jollaiset eivät nuku koskaan. Suomen suurin ruokakauppa eli Kannelmäen Kaari-ostoskeskuksen Prisma testaa jouluun saakka ympärivuorokautista aukioloa. Liikkeenjohtaja Ilkka Riiali kertoo, että ajatus alkoi ”puolittaisesta vitsistä, mutta muuttui sittemmin todeksi”.

Tehdään koska voidaan. Kauppojen aukioloaikojen rajoittamattomuutta on perusteltu yksilönvapaudella ja työpaikoilla. On ihanaa, kun iltavuoron päätteeksi tai aamulla matkalla 24/7-kuntosalille voi hoitaa ruokaostoksensa. Lisäksi Suomi lähtee nousuun.

Asian miinuspuoli on niin ilmeinen, että siitä ei oikein viitsitä puhua. Joku istuu kassalla kello 04.30 ja lukee leipäpussista viivakoodin. Jonkun vapautta suunnitella arkea ja juhlaa rajoitetaan, eikä tuo joku ole yksittäistapaus. Kaupan alalla työskentelee noin neljännesmiljoona suomalaista.

Kansanedustaja ja kirjailija Anna Kontula puhuu aiheesta Kalle Haatasen mainiossa haastattelussa. Luen Kontulan tuoreen Luokkalaki-pamfletin viimeistään joulun pyhinä, jolloin, edelleen, jotkut lukevat viivakoodeja Kannelmäessä.

Jos hallituksen esitys menee läpi, vapautuneessa kaupassa myydään pian myös vapautuneempaa alkoholia. 4,7 prosentin vahvuusrajoituksesta siirrytään 5,5 prosenttiin. Toisin sanoen A-olutta saisi kaikkialta mistä nyt keskiolutta. Lisäksi muun muassa Alkon aukioloaikaa pidennettäisiin tunnilla, ravintolat saisivat myydä juomia mukaan ja nykyisestä anniskelulupa-asteikosta luovuttaisiin.

Alkoholilain uudistus on voimakkaasti liberalisoiva, ja sitä perustellaan tutuilla argumenteilla: vapaus ja eurot, miksei myös ”askel kohti eurooppalaista juomakulttuuria”. Kokoomuksen kansanedustaja Jaana Pelkonen toistelee Yleisradion A-Talk-ohjelmassa uljasta käsitettä ”kansalaisvapaudet”. Niitä on tähän mennessä poljettu, kun vahva lonkero on täytynyt hakea Alkosta, joka yleisimmin sijaitsee samojen ulko-ovien sisällä kuin ruokakauppa.

Viinihän on jo ”maitokaupassa”, oletteko huomanneet? (Entä oletteko huomanneet, kuinka karmea termi ”maitokauppa” on, vaikka sitä edelleen käytetään journalistisissa teksteissä?)

Jaana Pelkosta ei pelota eikä pelota hänen äänestäjiäänkään, sillä heille alkoholilainsäädäntö näyttäytyy joutavana holhousverkostona. Kunnon kansalainen osaa kyllä huolehtia itsestään. Entinen raittiusasialiike kokoomus on osittain oikeassa halutessaan purkaa viinanormeja. Yhteiskuntarauha ei järky, jos ylempi keskiluokka päästetään Alkoon puoli yhdeksältä illalla tai täydentämään ruokaostoksiaan vahvoilla pienpanimotuotteilla.

Samalla saunakaljan voimakkuuden kasvu aiheuttaa merkittäviä kansanterveydellisiä ongelmia. Tästä A-klinikkasäätiön Kaarlo Simojoki muistuttaa A-Talk-pöydän toiselta puolelta. Oma lukunsa ovat ne, joilla homma ei ole alkuunkaan hallussa. Satamissa ja puistoissa korkataan jatkossa vahvemmat krapulaoluet, sillä mikrotasolla lähikaupan valikoima ratkaisee. Simojoki viittaa myös ruokakauppaan siirtymässä olevien niin kutsuttujen limuviinojen tuhoisasta vaikutuksesta nuorten juomiseen. Viime vuosina nuorison alkoholinkulutus on laskenut, mutta Simojoen mukaan on ennenaikaista puhua pysyvästä muutoksesta. Saatavuuden lisäämisellä tämäkin käyrä saadaan nousuun.

Samassa yhteydessä Simojoki esittää huomion, josta ainakaan Kontula ja Kihlman eivät ylläty: nuorten laskenut alkoholinkulutus on kohdistunut pääosin hyvätuloisten perheiden lapsiin. Eli niihin, joilla on muutenkin edellytyksiä huolehtia itsestään. Lakiuudistuksen puolustajat vetoavat mielellään muutoksen maltillisuuteen, mutta kokonaiskulutus kasvaa joka tapauksessa. Sen osoittavat historia ja tutkimustieto.

Ja haittoja valuu alas. Osalle kansasta kyseessä on kulinaristinen bonus, osalle taas ratkaiseva vauhdittaja kohti entistä ongelmallisempaa päihdekierrettä. Välimaastossa satojentuhansien kunnon kansalaisten maksat kuormittuvat hiukan enemmän kuin ennen.

”Sivistynyt ihminen” ei vuoden 2016 Suomessakaan joudu asunnottomaksi alkoholistiksi. Taksimatkallaan kotiin itsenäisyyspäivän vastaanotolta hän on vapaa pysähtymään vaikka ruokakaupassa. Joku on vapaa palvelemaan häntä.

Toivotankin vapautta pursuvaa 99. itsenäisyyspäivää Suomelle. Siteeraan lopuksi kouvolalaista Jukka Yrjölää, joka ilmaisee Helsingin Sanomien mielipidekirjoituksessa (3.12.2016) uskonsa alkoholilain uudistukseen:


Usein surkutellaan alkoholin suurkuluttajien kohtaloa. Kukaan ei väkisin kaada viinaa toisen kurkusta alas – se on itsestä kiinni. Alkoholinkäyttö on siistiytynyt, mutta eihän kansaa täysraittiiksi saada. Pitää vain uskoa tulevaisuuteen.

keskiviikko 9. marraskuuta 2016

Piruetteja surusta

Monimutkaisten asioiden hahmottaminen ei vie aikaa, ei ainakaan musiikissa. Kuuntelin nuoruuteni pimeimpinä vuosina ”progea” eli tyylitajuttomien virtuoosien julkisia kamppailuja. Dream Theater ja King Crimson miellyttävät nörttipoikia, koska kuunnellessa ei joudu tuntemaan muuta kuin ihmetystä: ensin ihmetellään soittajien akrobatiaa, sitten omaa korniutta. Lopulta voi edetä jalomman pop-musiikin luo jos häpeältään kykenee.

Toki on olemassa monimutkaista ja hyvää pop-musiikkia. Spiritualizedin Ladies and Gentlemen We Are Floating in Space ja The Beach Boysin Pet Sounds viehättävät nimenomaan runsaudellaan ja tyhjentymättömyydellään. Molemmista aloin pitää heti kuultuani niitä. Ei tarvinnut sulatella vaan heittäytyä äänimereen ahmimaan nyansseja.

Minimalismin kanssa minulla on aina vaikeampaa. Kesti vuosia oivaltaa edes jotain siitä, kuinka hyytävä kappale Nick Draken ”Know” on. Drake ei tee laulussaan juuri mitään ja sitä kautta arvoituksellisen paljon. Koska olen taipuvainen ajattelemaan näin, luen ohuet kirjat hitaammin kuin paksut. Uskon tyhjyyteen, vaikka uskolle ei useinkaan anneta perusteita. Siksi se on uskoa.

Yhdysvaltalaisen Sufjan Stevensin (s. 1975) tuotanto havainnollistaa tätä kaikkea. Rakastuin hänen tunnetuimpaan albumiinsa Illinois (2005) ensikuulemalta noin kymmenen vuotta sitten. Illinois on hengästyttävä levykokonaisuus, jolla Stevens näyttää kaikki silloiset temppunsa. Useassa kohdassa ajellaan ilman käsiä ja jongleerataan. Annan tämän anteeksi, sillä Illinoisilla on selkärankansa poikkeuksellisessa melodiantajussa.

Vuoden 2010 The Age of Adz monipuolistaa Stevensin äänimaisemaa entisestään. Tästäkin albumista pidin heti ilmestymispäivänä, eikä The Age of Adz ole vuosien varrella paljastanut yhtään salaisuutta. Se nousi kerralla korkealle ja on pysytellyt siellä.

Stevensin viimeisin albumi Carrie & Lowell ilmestyi keväällä 2015 eikä tuntunut heti missään. Luin ylistäviä arvioita ja taustatarinaa valottavia haastatteluja. Yritin ”päästä sisään”, kuten musiikkitoimittajat aavistuksen seksuaalisesti sanovat. Menin niinkin pitkälle, että väitin Twitterissä Carrie & Lowellia Stevensin uran huipuksi. Olin tottunut siihen, että Stevens ylittää joka kerta valmiiksi kovan tasonsa. Turvauduin hätävalheisiin ja yleiseen mielipiteeseen, mistä en ole ylpeä.

Carrie & Lowell on pelkistetty levy – lähes alaston eli pirun vaikea. Puolen vuoden kuuntelun jälkeen kehuin blogipostauksessani kappaletta ”Fourth of July”, ja tuo arvio oli jo rehellinen. Vaati vielä toiset puoli vuotta ja hiukan enemmän, ennen kun Carrie & Lowellista kehittyi albumi, johon palaan pakonomaisesti. Nyt olen saattanut löytää Carrie & Lowellin, ainakin yhtä varmasti kuin Nick Draken ”Know”-rukouksen.

***

Sufjan Stevens oli vuoden ikäinen, kun hänen masentunut äitinsä Carrie jätti perheensä. Stevens kehitti myöhemmin läheiset välit isäpuoleensa Lowell Bramsiin, joka kannusti aloittelevaa muusikkoa ja pyörittää edelleen Stevensin albumeja julkaisevaa Asthmatic Kitty -levy-yhtiötä. Vaikka Sufjanin lapsuuden onnettomuudesta versoi onnea, paljon jäi kytemään. Vuonna 2012 Carrie kuoli, eikä Stevensilla ollut vaihtoehtoja: vaikeimmista asioista piti laulaa.

“Well I got nothing to prove”, väitetään Carrie & Lowellin avauskappaleessa “Death with Dignity”. Suhtaudun riviin varauksella, sillä koko albumi todistaa, että haavojaan ja tyhjyyttään voi lähestyä elegantisti. Carrie & Lowellin paljaan yleisilmeen takaa paljastuu taidokkaita laulumelodioita ja hienostuneita elektromausteita. Stevensin surualbumi on petollisen runsas, ylpeäkin, vaikka falsettilaulut ja kitaranäppäilyt voisi koska hyvänsä puhaltaa kumoon.

Kuin lapsuusmuistojen ja ruumishuoneen väliltä löytyisi jäätikkö, jolla koko yön itkenyt Sufjan päättää tehdä kolmen vartin mittaisen piruettisarjan. Jään pinnassa on hiusmurtumia, jotka ovat pysyvästi laajentumaisillaan.

”We’re all gonna die”, toistellaan aiemmin ylistämässäni ”Fourth of Julyssa”, jossa Stevens tavoittaa omanlaisensa lopunaikojen keveyden. Ylipäätään Carrie & Lowellin tunnelma ei ole ahdistava vaan painoton. Sufjan Stevens on siitä harvinainen artisti, että hän kykenee laulamaan sanat ”fuck me, I’m falling apart” (kappaleessa ”No Shade in the Shadow of the Cross”) kuulostamatta alkuunkaan pateettiselta.

***

Esseisti Timo Hännikäinen, aikamme persona non grata, käsittelee erinomaisessa teoksessaan Kuolevainen (2016) siskonsa menehtymistä. Hän puhuu lähimmäisen poismenon jälkeisestä atomisoitumisesta ja analysoi Edvard Munchin teosta Kuolema sairashuoneessa. Munchin maalauksessa joku on kuollut tuoliin, eivätkä huoneessa olevat ihmiset tunnu tietävän minne katsoa. He eivät kohtaa vainajaa eivätkä etenkään toisiaan. Hännikäinen näkee saman mekanismin perhesuhteissaan. Isosiskon kuoleman jälkeen hän ja veljensä ovat etääntyneet toisistaan:

[M]agneettikenttä katosi, ja meistä jotka muodostimme erään perheen jäännökset tuli omia ratojaan kiertäviä kappaleita. (s. 97)

En ole kiinnostunut siitä, mitä Carrie-äidin kuolema teki Sufjan Stevensin lähisuhteille. Ratkaisevaa on Carrie & Lowellin välittämä erillisyyden tunne. Stevensin henkilökohtaisin albumi leijailee ilmapallona korkeuksiin. ”Death with Dignity” ja ”Blue Bucket of Gold” ovat surussaan itsenäisiä ja kovin vähän kommunikoivia kappaleita. Tuntuisi vaikealta samaistua Stevensin sinänsä tavanomaiseen tuskaan; niin suvereenisti hän asiansa esittää.

Suhteeni Carrie & Lowelliin onkin progesuhteeni peilikuva. Minä ja Sufjan aloitimme mykkyydestä ja olemme puolessatoista vuodessa edenneet kohti – ihmetystä! Progea ihmettelin pienen erektoituneen hetken vuosituhannen vaihteessa. Sittemmin on ollut ihanan mykkää.


Carrie & Lowell saa luvan jatkaa piruettejaan vailla kommunikaation painetta.

maanantai 17. lokakuuta 2016

Polvi ei vastaa

Tommi Melender arvioi Hanna Weseliuksen esikoisromaanin Alma! (2016) Parnassossa (5/2016) ja käyttää osuvaa ilmausta ”silmän proosa”. Teoksessa pääosin katsotaan ja tullaan katsotuksi. Weselius lähestyy tapahtumia välillä pulun ja avaruussatelliitinkin näkökulmasta. Syntyy täyteläisiä kuvia, jollaisia valokuvataiteilija-kirjailijalta sopii odottaa.

Yksin visuaalisuuden vuoksi en Almaan! tarttuisi.

Toisin kuin Melender, pidän Weseliuksen pisteliäästä kertojaäänestä, joka pulpahtaa pintaan epäkeskosti ja liian usein. Levoton kommentointi tuo turhankin huoliteltuun esikoiseen säröä. (En ylipäätään allekirjoita vallitsevaa ajattelua, jossa esikoisteoksen katsotaan olevan ”kypsyysnäyte” – kun kirjoittaja on ”valmis”, hänet päästetään irti...)

Aino, yksi Alman! kolmesta naispäähenkilöstä, selaa verkkokeskusteluja, joissa yökerhotanssija Johanna Tukiaista riepotellaan estoitta. Tukiaisen tapaus havainnollistaa, millaista on altistaa kehonsa katsottavaksi oikein kunnolla. Seuraa raiskaamista ja nylkemistä. Weselius laittaa Ainon lukemaan myös Boko Haramin sieppaamista nigerialaistytöistä ja luo asianmukaisella tavalla tökerön rinnastuksen.

Tukiainen ja koulutytöt hyrisevät ambientina, kun Aino ei voi omassa vartalossaan hyvin. Pienten kehollisten epämukavuuksien kuvaus on parasta Almassa!. Weselius osoittaa, miltä tuntuu kävellä kadulla, olla katseiden alaisena, kun tunnelmat ovat tällaiset:

Vasta tornitalon edessä Aino keksii mistä sietämätön olo on tullut. Hän on kävellyt niin kovaa kuin juoksematta pääsee, vaihtanut laukkua olkapäältä toiselle, painava laukku on hakannut vuoroin oikeaa ja vuoroin vasenta pakaraa kipeästi ja hiertänyt vuoroin oikeaa, vuoroin vasenta olkaa, sitä pehmeää painaumaa solisluun, olkanivelen ja kaulan välissä jossa ei ole oikein mitään luuta eikä lihasta, ei mitään pitoa eikä suojaa. Juuri sillä kohdalla ruumistaan täytyy ihmisen kantaa laukkujaan. (s. 23)

Silmän proosasta tulee kehon proosaa. Laukulle ei löydy mieluista paikkaa, ja aina joku näkee sen muljahtelun. Hiertymä on vaaraton ja vaikea kestää. Kun Ainolle soitetaan moittivaa puhelua vastaanotolta, jonne hän on jättänyt menemättä, hän silittää peiton alla polveaan ”kun ei muutakaan silitettävää löydä” (s. 129). Avuttomuus maksimoituu, kun Weselius tarkentaa, että ”polvi ei vastaa”. Juuri tuollaisia surkeita eleitä toistaa se, joka ei ole muovia. Muovin jatkeesta käy solarium-mainoksen bikininainen, jonka Weselius asettaa kontrastiksi Ainon muhkurasille tuntemuksille kehostaan ja kehossaan olemisesta.

Asemalaiturin ihmisjoukkoa kuvatessaan Alma! hipoo jo tervettä misantropiaa:

Miten ihmiset ylipäänsä voivat suudella toisiaan näillä suillaan, tuokin ja tuokin, ketä. (s. 146)

Weselius ei keskity nuoriin ja kauniisiin vaan hiukan vanhempiin, jotka on tuomittu epäilemään kauneuttaan ja kauneuden ideaa. Teoksen varsinaista päähenkilöä Alma Mahleria kuvataan, säälitään ja sätitään ulkoa, mutta Weselius ei muutamista terävistä huomioista huolimatta pääse hänen avullaan pitkälle. Onneksi Ainolla tavoitetaan vaivoin latenttina pysyttelevä kauhu, jota kehollisuus ei lakkaa tuottamasta.

***

Polveaan silittävä Aino tuo mieleen kohdan Almaa! tärkeämmästä teoksesta, joka sekin ilmestyi tänä syksynä. Antti Nylénin Kauhun ja ulkopuolisuuden esseitä on toistaiseksi ympäröinyt outo hiljaisuus. Toivottavasti tilanne muuttuu pian, kokoelmahan on suvereeni.

Essee ”Valkoista mustalla eli kävelyllä leprasairaalassa” käsittelee Elina Merenmiehen taidetta, jossa kuvataan – Nylénin sanoin – ”vääntyneitä ja sutattuja” kasvoja sekä muita ihmispään osia. Porvarillinen taideyleisö kavahtaa ja pohtii, onko häiritseviä kuviaan tekevä Merenmies aivan terve. Nylén kehottaa kääntämään katseen sinne, mistä katse lähtee:

Kaikki orgaaninen on kammottavaa. Vain tottumus estää meitä huutamasta kauhusta, kun aamulla näemme omat kasvomme kylpyhuoneen peilissä. Ne on piirtänyt joku, jolla ei todellakaan ole kaikki hyvin. (s. 95)

Tavallinen ja sopusuhtainen vartalokin on täynnä pullistumia, kuoppia ja epäsäännöllisyyksiä. Näin ei kannata ajatella, minkä Weseliuksen Aino tietää, mutta joskus tottumuksen voima ja itseen kohdistettu armo pettävät. Olemme friikkejä, eikä siinä ole kauheasti ylevää. Ymmärrän keskiluokan vallanneen fitness-buuminkin vain tätä taustaa vasten: halutaan poistaa peilin edessä huutamisen mahdollisuus. Suukapula on muovinen, läskitön ja karvaton.


Suoraselkäisempää olisi ottaa kauhu (ja ulkopuolisuus) sydämeen. Kunniallista olentoa hiertää aina jokin.

sunnuntai 9. lokakuuta 2016

Musta takki

Jäähallikeikoilla ajattelen jäätä. Käsitykseni mukaan sitä ei sulateta vaan se peitetään. (Luotan Helsingin kaupunginkirjaston mainion Kysy.fi-palvelun vastaukseen – en kysynyt itse.) Eli jalkojen alla on kylmää. Jos kantta raottaisi, voisi ottaa vauhdin ja liukua.

The Curen Hartwall Arenan keikalla olisi mahtunut tekemään vaikka piruetin. Permanto ei ollut tiivisti täynnä edes miksauskopille saakka. Epäonnistun aina lippujen ostohetkellä, minkä vuoksi jouduin alakatsomoon. Sieltä näki tyhjyyden, ja siellä vierelläni istui kaksi pankkivirkailijan oloista naista. Kun toinen heistä innostui, hän nosti kätensä pystyyn ja huojui aistillisesti. Oli perjantai ja hän oli rakastunut.

It’s so cold it’s like cold if you were dead

Avauskappale ”Plainsongin” aikana seurasin toista naista tai pikemminkin tyttöä, joka seisoi permannon takaosassa. Musta pitkä takki oli napitettu ylös asti. Halutessaan hän olisi voinut kävellä kymmenen metriä eteenpäin, eikä vieläkään olisi tullut ahdasta. Mutta tyttö seisoi tarpeettoman etäällä, kädet takin taskussa, silmät kiinni tai auki.

Jäällä, joka ei ollut jäätä vaan muovia.

”Plainsong” on laulu hänestä. Myös ”Pictures of You”, ”A Night Like This”, ”High” ja ”Last Dance” kertovat mustatakkisesta tytöstä, ja The Cure esitti ne kaikki settinsä ensimmäisessä osiossa. Wishin ja The Head on the Doorin kappaleet kuulostivat paremmalta kuin Disintegrationin, jonka äänivallia viisihenkisen The Curen on vaikea toisintaa lavalla. ”Lullabyssa” he onnistuivat ja ”Lovesongissa” olivat onnistua, kunnes Robert Smith mylvi herkimmän kertosäkeensä pilalle. Wish-albumin ”From the Edge of the Deep Green Sean” tyyppisessä vyörytyksessä nyky-Cure oli oikeammilla jäljillä.

Disintegrationin ohella niin kutsuttu ”tuomio-trilogia” eli Seventeen Seconds, Faith ja Pornography on ollut perusravintoani viimeisen kymmenen vuoden ajan. Faithilta, kolmikon parhaalta, ei kuultu yhtään kappaletta, Seventeen Secondsilta ja Pornographylta yhdet.

Toisen encore-osuuden lopussa olin kadottanut mustatakkisen tytön näkökentästäni. Jos hän ei ollut lähtenyt kesken, hän takuulla arvosti ”A Forestia”, The Curen varhaista keskeisteosta. Smith tulkitsi kappaleen asiaankuuluvalla pakokauhulla. ”A Forestin” perusteella yhtye olisi ollut ärsyttävän kyvykäs esittämään tuhkanharmaata materiaaliaan vuosilta 1980–1982. Kolkko halli olisi tarjonnut erinomaiset puitteet ”The Holy Hourille” tai ”A Strange Daylle”.

Mutta ei. Etenkin viimeinen tunti mentiin pankkileidien ehdoilla. ”Never Enough” ja ”Wrong Number” olivat heille outoja valintoja, mutta reippaan rytmin tahdissa oli kiva hytkyä. ”Friday I’m in Love” ja ”Just Like Heaven”, The Curen varsinaiset pop-helmet, hukkuivat bileputkeen, ”Hot Hot Hot!!!”:in ja ”The Love Catsin” saastaan. Kitarastaan luopuneen Robert Smithin tanssahtelulle saattoi bongata lähes yhtä vieraannuttavia vastineita pitkin katsomoa.

Puristin omaa mustaa takkiani ja halusin poistua. Vaan entä jos, sittenkin, ilta olisi päättynyt arvokkaasti? Entä jos loppuun olisi säästetty ”All Cats Are Grey”?

Valot syttyivät, toivossa ei ollut hyvä elää. Jonotin vessaan, jonka seinällä oli eturauhaslääkkeen mainos. Otin Faith-annokseni kotona kuulokkeilla.

***

Perjantai-ilta osoitti, kuinka vieraantunut olen enemmistön tavasta suhtautua The Cureen. Tiedän tarinan mutta en yleensä ota sitä huomioon. 1980-luvun loppupuolella The Cure siirtyi postpunkin jälkeiseen tilaan ja onnistui valloittamaan Amerikan. Myös Disintegration (1989) oli kaupallinen menestys, eikä kolme vuotta myöhemmin ilmestynyt ”Friday I’m in Love” -single hidastanut tahtia. Monille, hyvin monille, The Cure on MTV:n kulta-ajan ääniraitaa, ”kasaria” tai ”ysäriä” siinä missä Madonnakin.

Monille heistä Seventeen Seconds ei ole elintärkeä. Minulle taas Kiss Me, Kiss Me, Kiss Me ja Wish ovat vaihtelevasta erinomaisuudestaan huolimatta pelkkiä Seventeen Secondsin ja Faithin alaviitteitä, joissa mainitaan, että näin isoa ja rahakasta voi kasvaa näin pienestä ja lohduttomasta.

En ehkä tietäisi Faithista, ellei The Cure olisi voittanut massoja puolelleen. Tästä ei seuraa kiitollisuudenvelkaa.

Pettymyksensekainen keikkakokemus sulaa helpotukseksi. Vuosien ajan rakentamani ”Oma Cure” jäi ”A Forest” -tulkintaa ja joitain The Head on the Door / Disintegration / Wish -pilkahduksia lukuun ottamatta koskemattomaksi. Jos Robert Smith olisi esittänyt ”All Cats Are Greyn” huonosti, palautuminen olisi nyt vaikeampaa.

Todennäköisesti mustatakkista tyttöä ei ole olemassa. ”A Forest” kertoo Smithin toistuvasta painajaisesta. Sen voi ottaa myös kirjoittamisen, etenkin The Curesta kirjoittamisen kommentaarina.

The girl was never there
It’s always the same
I’m running towards nothing
Again and and again and again and again…*


(* Toistetaan kymmenen tai sata kertaa. Metsän ei kuulu vastata.)



perjantai 30. syyskuuta 2016

Uppoamisesta

Plainsongs-nimisessä blogissa voisi kirjoittaa enemmänkin The Curesta. Ehkä nyt kolmen vuoden jälkeen on ensimmäisen varsinaisen The Cure -postauksen aika. Eletäänhän keikkahuumaa. The Cure esiintyi viimeksi Suomessa kesällä 1996, joten ensi perjantai on merkkitapaus. En oikein tiedä, mitä odotan, enkä kirjoita siitä. Spekuloin The Curen relevanssilla uusimmassa Imagessa (9/2016) ja laajemmin esseessä ”Veriset kukat ja oloasu”, joka julkaistiin teoksessa Tapan sut (2014). Nykyhetkeen suhteutuvan yleiskatsauksen tarjoaa Samuli Knuutin erinomainen The Cure -artikkeli Rumba-lehden numerossa 4/2016.

Seuraava on pelkkä reunahuomio.

Vuonna 1985 Robert Smith täytti 26 vuotta. The Cure oli toiminut liki kymmenen vuoden ajan ja edennyt pop-punkista (”Boys Don’t Cry”, 1979) lohduttomuuden (Faith, 1981) ja väkivallan (Pornography, 1982) kautta listapopiin (”The Love Cats”, 1983). Pitkäsoitto The Head on the Door (1985) on tapana hahmottaa The Curen ensimmäiseksi suuren rahan pop-levyksi, ”Just Like Heavenin” ja ”Friday I’m in Loven” esiasteeksi. Myyntiluvut ja hitit (”Close to Me” ja ”In Between Days”) puoltavat väitettä.

Varmaankin 1980-luvun puolivälissä oli vaikea olla tulkitsematta The Head on the Dooria vastareaktioksi The Curen oletetulle synkkyydelle. Nyt on helpompaa. Pidän The Head on the Dooria yhtyeen ainoana pätevänä yrityksenä luoda monipuolinen albumikokonaisuus. Yleensähän Robert Smithille on riittänyt yksi moodi per levy. Hän on valinnut masennuksen ja pakokauhun väliltä. Kiss Me, Kiss Me, Kiss Me (1987) yrittää samaa kuin The Head on the Door mutta hajoaa sekavuuteensa. The Beatlesin ”Valkoinen tupla” (1968), tuo keskeneräisten ideoiden kaatopaikka, on Kiss Me, Kiss Me, Kiss Me -järkäleen ilmeisin verrokki pop-historiassa.

The Head on the Door taas vastaa Revolveria (1966). Kaikenlaista ehtii tapahtua reilussa puolessa tunnissa, mutta sekuntiakaan ei haahuilla. (Haluan ajatella, että ”Yellow Submarine” ei oikeasti ole Revolverilla. Olen kaivertanut sen irti.) Laulut ovat suoraviivaisia ja nerokkaita jollain määrittelemättömällä tavalla, jota The Cure ja The Beatles eivät myöhemmin tavoittaneet.

Revolver päättyy John Lennonin ja tuottaja George Martinin ylisuoritukseen ”Tomorrow Never Knows”. Kappale ennakoi tulevaa eli Sgt. Pepper’s Lonely Hearts Club Bandin (1967) psykedeliaa. The Head on the Doorin viimeinen kappale ”Sinking” puolestaan viittaa The Curen omaan Sgt. Pepperiin eli neljän vuoden päässä siintävään alakuloeepokseen nimeltä Disintegration.

”Sinking” ilmaisee suoraan sen, minkä ympärillä The Curen pääteos velloo yli tunnin:

I am slowing down as the years go by
I am sinking

Smith ei riisu aseista vaan näyttää, ketä tähdätä:

So I trick myself like everybody else

Kuinka masentavasti sanottu.

Rivin voi ymmärtää myös niin, että Smith huijaa itseään ”siinä missä muutkin”. Kaikkihan sitä tekevät. The Curelle sopivampaa on ajatella, että ”Sinkingin” laulaja huijaa itseään samalla tavalla kuin hän huijaa muita. Eli: kun lähestyvä keski-ikä (lue: kuolema) tiukentaa otettaan, Smith lisää huulipunaa ja hiuslakkaa. Kun realiteetit kaatuvat niskaan ja krapulat pahenevat, Smith vetäytyy entistä syvemmälle The Cure -poseeraukseensa. Kaikki menevät lankaan!

Faith on monessa mielessä mustempi teos kuin Disintegration tai etiäisensä ”Sinking”. Tulee huomata, että Faithin aikaan (1981) Robert Smith ei vielä näyttänyt Robert Smithiltä kampauksineen ja silmänympäryksineen. The Cure -look kehitettiin vasta, kun sisäinen konflikti kävi liian suureksi eli kun nuoruus muuttui jatketuksi nuoruudeksi. Pornographylla (1982) Robert Smith joutuu jo todistelemaan olevansa kova jätkä – siksi valuvat meikit ja rajut iskulauseet (”it doesn’t matter if we all die”).

The Head on the Door on parempi albumi kuin Pornography. Ehkä sen vuoksi, että vuonna 1985 Smith asemoi itsensä 26-vuotiaaksi pop-veteraaniksi, joka on kehittänyt huijauksesta elämäntavan. Mikä tärkeintä: hän ei viihdy roolissaan. Smith on The Curen vanki, ja vangithan nauttivat poikkeuksellisesta turvasta. The Cure on epätyydyttävä mutta paras tapa pelastautua. Tässä yhtye ja faninsa pelaavat samaan maaliin. Robert Smithin suhde ”elämän tosiasioihin” on pysyvästi tulehtunut. The Curella doupattuna voi jatkaa, muuten pelkkä ajatus elämän loppumisesta söisi elävältä.

Varmaankaan Smith ei uskalla ajatella mitään. Hän on älytön ja älyttömän peloissaan – siksi ”Sinking”, siksi Disintegration.

Pitkään kuulin, että ”Sinkingissä” lauletaan ”so i treat myself like everybody else”. Tällöin kappale olisi vielä kauheampi – etenkin jos laulun kertoja kohtelisi ihmisiä asiallisesti. Kuulumisten vaihto itsen kanssa on merkki katastrofaalisesta itsen sivuuttamisesta. Paljon enempää ei voi vieraantua. Eikä se, miten ”Sinking” oikeasti menee, muuta asetelmaa merkittävästi. Minä on samalla viivalla muiden kanssa. Vain ontto ihminen tai täysi idiootti saattaisi elää noin.


”Sinking” on anti-itsekeskeinen laulu. Smith ei tosin keskity muihinkaan. On liikaa kauhisteltavaa, on pitäydyttävä minimitason huijauksessa.






torstai 8. syyskuuta 2016

Ei lääkettä

Parillisen vuoden syksy tarkoittaa suomalaisessa kirjallisuudessa sitä, että Juha Seppälältä ilmestyy romaani. Elän sykliä reaaliajassa vasta kolmatta kertaa. Mr. Smith (2012) oli ensimmäinen Seppälän teos, jota odotin. Olin hiukan aiemmin tarttunut ystäväni suosituksesta Paholaisen haarukkaan (2008), jota pidän edelleen Seppälän tuotannon huippuna Mitä sähkö on? -novellikokoelman ja muutamien haastattelulausuntojen ohella. Kyllä, Seppälän haastattelut – joita ilmestyy kuuden vuoden jälkeen – ovat klassikkokamaa. Riitta Kylänpää on tehnyt toistaiseksi parhaimman lukemistani Suomen Kuvalehteen vuonna 2008. Jos tahti pysyy samana, Seppälä puhuu seuraavan kerran neljän vuoden kuluttua. Kai kulttuuritoimittajat jo kilpailevat kunniasta.

Seppälän uusin teos Kuoppakaupunki (2016) on Johannes Ekholmin Rakkaus niinkun ohella vuoden merkittävin kotimainen romaani. En aio referoida Kuoppakaupungin juonta, sillä se on tuoteselostajien, anteeksi, kriitikoiden hommaa. Seppälä on suvereeni kertoja, monessa aikatasossa ja näkökulmassa, mutta en lue häntä romaaniteknisen briljanssin vuoksi. Luen, koska Seppälä lyö vatsaan, joskus myös kasvoihin.

En liioittele. Juha Seppälä kykenee muotoilemaan elämän ratkaisevia kysymyksiä tylysti mutta kovistelematta eli olematta mikään Ellis tai edes Sartre. Hän menee, kuten sanotaan, ”ihon alle” viiltämällä haavan ja pakottamalla lukijan seuraamaan toimitusta. Seppälä on erityisesti 2000-luvun tuotannossaan ottanut tehtäväkseen näyttää, kuinka mätiä ja avuttomia olemme. Kuoppakaupunki avautuu yhtä toivottomaksi ja osuvaksi diagnoosiksi nk. ajastamme kuin edeltäjänsäkin. Se, onko teos ”parempi” vai ”huonompi” kuin Mr. Smith tai Routavuosi, tuntuu triviaalilta kysymykseltä.

Kuoppakaupungin toinen päähenkilö Marle tekee prostituoidun töitä. Marlen analyysit asiakkaidensa ihmistyypeistä ovat riemukkaita ja antavat Seppälälle tilaisuuden päästellä vapaasti. Verottajan eritteet haisevat kitkerältä, ja:

Saatuaan haluamansa se lähti verottamaan ihmisiä. Pakkoneuroottinen suorittaja. Yritellyt triathlonia, puolimaratonia ja maratonia. Sykemittari, ehdottomasti. Pyöräillyt, yksin ja ryhmässä, piukeissa trikoissa, perse pystyssä, merkkikypärän viiva miehekkäästi silmillä. (s. 173)

Teoksen toinen päähenkilö kirjoittaa historiallisia romaaneja. Hän pyrkii olemaan antamatta teoksiinsa mitään itsestään eli toimimaan toisin kuin vakavat kirjailijat. Tietenkin romaanihenkilön romaanikirjailijuus velvoittaa Seppälää käsittelemään kirjallisuutta lieveilmiöineen. Näkymät eivät ole valoisia, kun kirpputorilta löytyy laatuteoksia parikymmenellä sentillä:

Mutta tämähän oli sitä, ajan kelaamista taaksepäin, Hobartin fraasin toteutumista: kirjoja hävitettiin, ihmisiä taannutettiin, tyhmistettiin, heidän älykkyysosamääränsä oli tutkitusti laskussa, kulttuurigeenien määrä vähenemään päin. (Missään ei näkynyt merkkejä irlantilaisista munkeista, jotka yrittivät säilyttää kielen, tiedon ja kulttuurin varhaiskeskiajan barbarian paineessa.) Heitä oltiin kehittämässä liittymä- ja sovelluspäätteiden orjiksi, osallistuviksi sivustakatsojiksi, yhteisöllisesti eristetyksi kakkosruudun karjaksi, heitä johdatettiin uusin tehokkain välinein kivikauteen. (s. 203)

Kuten todettua: Seppälä diagnosoi. Lääkkeitä hän ei alennu tarjoamaan. Kuoppakaupunki on sellaisen irlantilaismunkin työtä, joka ei enää usko voittavansa taistelua. Nyky-Seppälä on lohduton olosuhteiden pakosta. Onnellisempi katsantokanta kelpaisi kyllä, mutta todellisuus ei tarjoa edellytyksiä. Seppälä ei ole romanttinen vaan piinallisen realistinen synkkyydessään.

Saarnatessaan Seppälä kirjoittaa parhaiten. Kuoppakaupungissa liikkuu ”Saarnaaja”, mikä tuntuu tekijän ykkösmoodin turhalta alleviivaukselta. Ymmärrämme muutenkin hiljentyä penkkiin. Siteeraan vielä kerran ja lopetan. Lukekaa Kuoppakaupunki ja voikaa pahoin. Ja huomatkaa marraskuussa, kuinka Juha Seppälä ei poseeraa Finlandia-ehdokkaiden joukossa vaikka tulisi valituksi.


Me olemme sisimmässämme pelokkaita ja epävarmoja, koska meidän valtamme omaan elämäämme on hento kuin edustuksellinen demokratia. Merkittävä osa ajastamme kuluu sen tietoisuuden peittämiseen, että meille voi tapahtua mitä tahansa tai että me voimme tehdä jotain mitä meidän on vaikea ymmärtää. Voimme unohtaa sen pitkiksi ajoiksi, elää kuin voisimme kaikkeen varautumalla ja paksua nahkaa kasvattamalla selviytyä mistä tahansa, kuvitella olevamme turvassa, mutta vaistoamme tuon kaiken. Me emme usko kuolemaan. Tiedämme kliimaksin hetkelläkin sen että kaikella on hintansa, että lopulta suusta tulee surkeaa vikinää. (s. 241)

lauantai 27. elokuuta 2016

Eräs pelastuminen

Maaliskuussa edesmenneen Imre Kertészin tuotantoon perehtyminen tekee muun holokaustikirjallisuuden kohtaamisesta vaikeaa. Kertész on traumansa muotoilussa suvereeni. Auschwitz-kirjailijoiden kohtaloksi jää tulla luetuksi häntä vasten: sentimentaalisempaa / vähemmän analyyttista / sovinnaisempaa kuin Kertész… Näin hoen, huomaamattani, eikä Kertész ole tuonpuoleisessaan tyytyväinen. Hän jos kuka kavahtaa ajatusta ainoasta totuudesta.

Italianjuutalainen Primo Levi (1919–1987) lienee Kertésziäkin tunnetumpi keskitysleirien dokumentoija. Heidän sarjassaan elämäkerrallisilla faktoilla on tavallista enemmän painoarvoa. Kertész vietti Auschwitzissa vain hetken matkalla Zeitziin ja Buchenwaldiin – jotka eivät nekään olleet miellyttäviä paikkoja. Mutta Levi selviytyi kolmannen valtakunnan johtavassa tuhoamiskeskuksessa kymmenen kuukautta aina tammikuun 1945 vapautukseen saakka. Hän koki vastuukseen kertoa, toimia todistajana, hinnalla millä hyvänsä. Tulkitsen Kertészin projektin kaunokirjallisemmaksi ja filosofisemmaksi kuin Levin.

Tällainenko on ihminen, Primo Levin esikoinen ja pääteos, ilmestyi jo vuonna 1947. Vuosisadan puolivälin jälkeen käännöksiä alkoi tulla useilla kielillä. Luin Tällainenko on ihmisen ja Levin viimeiseksi jääneen asiaproosateoksen Hukkuneet ja pelastuneet (1987) peräkkäin noin viikossa. Kertész-taakasta vapauduttani vaikutin suuresti. Levin kerronta on riisuttua, mikä tuntuu oikealta ratkaisulta suurimman hirveyden kuvauksessa. Tällainenko on ihminen ei alennu selittämään eikä etenkään päivittelemään. Auschwitz oli mitä oli, oma systeeminsä, johon 25-vuotias Levi kuljetettiin talvella 1944 vedettömässä ja ahtaassa junavaunussa. Ei ollut määrä palata kertomaan.

Levi ei pyydä myötäelämään vaan kuuntelemaan hetken. Hän oli Auschwitzissa oikeaan aikaan terve ja etenkin oikeaan aikaan sairas. Lasarettimääräys säästi Levin leirin romahduksen aikaisilta joukkosurmilta. Lisäksi kemistin koulutus soi hänelle mahdollisuuden työskennellä laboratoriossa. Levi vietti osan Puolan talven hyytävien viikkojen toimistotunneista huoneenlämmössä. Illaksi ja yöksi piti palata parakkiin.

Suurimmaksi pelastukseksi osoittautui Levin kylmähermoinen periaate olla yrittämättä ymmärtää. Keskitysleirin mekanismia piti totella ja osata käyttää, mutta jokainen ”miksi?” oli kädenojennus tuholle. Eetos lävistää Tällainenko on ihmisen proosatekstin. Teoksen nimessä ei voisi olla kysymysmerkkiä.

***

Jäntevästä tyhjyydestään huolimatta Tällainenko on ihminen ei ole yhtä nerokas teos kuin Levin vanhuudenpäivien esseistinen Hukkuneet ja pelastuneet. Yli kuusikymppisenä Levi rohkenee yrittää ymmärtää. 1980-luvulla holokaustista oltiin ehditty kirjoittaa hyllymetreittäin. Todistaja-Levistä on tässä ajassa tullut tilkitsijä-Levi. Hänen tyyliinsä ei kuulu hyökätä typeryksiä vastaan, ei edes natseja. Hukkuneet ja pelastuneet tunkeutuu sinne, missä Auschwitzista ajatellaan epätarkasti. Teos tarjoaa lukijalle mahdollisuuden korjata luulojaan.

Levi keskittyy vähäpätöisiltä tuntuviin mutta keskitysleirikohtalon kannalta ratkaiseviin seikkoihin kuten kielitaitoon. Muutamat yliopistossa opiskellut saksan sanat kantoivat Levin yli Auschwitzin alkuvaikeuksien. Natsit karjuivat käskynsä äidinkielellään. Jos ei totellut, tulkittiin niskuroivaksi ja siirrettiin työtä tekevistä kaasutettaviin.

Luvussa ”Intellektuellina Auschwitzissa” Levi osoittaa, kuinka sivistyksestä oli myös haittaa. Aamusta iltaan raataminen onnistui paremmin unkarilaisilta maalaisjuutalaisilta kuin kampuksella kasvaneelta italialaisälyköltä. Parakkielämän hobbeslainen ”kaikki kaikkia vastaan” -mentaliteetti on sekin vaikea nieltävä sivistyneelle. Toisaalta: tyhjinä, etäisesti kivuttomina hetkinä saattoi paeta ajatteluunsa ja tavailla ulkomuistista Danten säkeitä.

Levi kadehtii niitä keskitysleirivankeja, jotka uskalsivat nousta SS-miehiä vastaan. Mikrotason kapina johti yleisimmin pahoinpitelyyn tai kuolemaan. Typeryyden ja itsetuhoisuuden alta kuultaa urheus. Levi vetää yleisiä johtopäätöksiä:

Se, joka käy koko maailmaa vastaan, saa arvokkuutensa takaisin, mutta joutuu maksamaan siitä kovan hinnan, sillä hän tietää varmasti jäävänsä häviölle. (Hukkuneet ja pelastuneet, Artemisia Edizioni 2009, s. 135)

Periaatteellisen väkivallattomuuden lisäksi Levi tunnistaa itsessään kyvyttömyyden hyökätä. Edes lapsuudessaan hän ei muista käyneensä kenenkään kimppuun. Tunne on äärimmäisen samaistuttava. Jos joutuisin tilanteeseen, jossa pitäisi ”lyödä turpaan”, tuskin löisin, sillä en osaisi ja menettäisin kevyellä läpsäyksellä vähätkin mahdollisuuteni.

Monet moraaliset selkärangat ovat pakon muovaamia.

***

Hukkuneet ja pelastuneet on suunnattu Levin läpimurtoteoksen lukeneille. Mukana onkin kiehtovaa ”ekstramateriaalia”, kuten kirjeenvaihtoa, jota Levi kävi innokkaimpien lukijoidensa kanssa. Hampurilainen tohtori T.H. saa Levin pulssin nousemaan kun väittää, että Adolf Hitler petti lupauksensa Saksan kansalle ja osoittautui – T.H:n mielestä yllättäen – julmuriksi. Kirjeensä lopuksi syyllisyyttään hoitava saksalaistohtori nuoleskelee Leviä ja korostaa, että ”minunkin kirjahyllystäni löytyvät Dante ja Bocaccio”. Levi vastaa tulisesti:

[M]inun kirjahyllyssäni on Danten ja Bocaccion rinnalla Mein Kampf (Taisteluni), jonka Adolf Hitler kirjoitti vuosia ennen valtaantuloaan. Hitler oli tuhoisa, mutta ei petturi. Hän oli johdonmukainen fanaatikko, jonka ajatuksenjuoksu oli äärimmäisen kirkasta: hän ei koskaan muuttanut mieltään eikä peitellyt mielipiteitään. (s. 179)

Levi ei usko suosittuun käsitykseen holokaustista tietämättömästä Saksan kansasta. Yhtä vähän ymmärrystä hänellä on Adolf Eichmanniin henkilöityvää ”tein vain tehtäväni” -selitysmallia kohtaan. Levin individualismissa mennään vastuu edellä, oli palveltava koneisto kuinka suuri hyvänsä. Erityistä rohkeutta hän osoittaa syyllistäessään kanssavankejaan, jotka toimivat Auschwitzin ”harmaalla alueella” ja suostuivat natsien käsikassaroiksi. Myös Tällainenko on ihminen sisältää silmiinpistävän vähän kuvauksia SS-miesten suorasta julmuudesta. Likaisia töitä oltiin delegoitu niihin soveltuviksi katsotuille vangeille. Ainakin minulle tällainen tuli uutena tietona.

Hukkuneista ja pelastuneista puuttuu Levin kiinnostavin kirjeenvaihto, koska sitä ei käyty. Hänen uskollisin saksalaislukijansa oli toimittanut Tällainenko on ihmisen Albert Speerille, kolmannen valtakunnan hoviarkkitehdille, joka oli vieläpä luvannut paneutua teokseen. Johtavista natsihahmoista ainoastaan Speer ilmaisi Nürnbergin oikeudenkäynneissä katuvansa, mistä Levi antaa tunnustusta. Speer oli äärimmäisen lukenut mies, jonka Spandaussa kirjoittamista vankilapäiväkirjoista Levi ei saa kakistettua ikävää arviota.

Hukkuneiden ja pelastuneiden kirjoittaja huokaisee helpotuksesta. Hän ei koskaan saanut tietää, lukiko Speer Tällainenko on ihmistä ja mitä mieltä hän mahdollisesti oli. Kunniallisen miehenhän olisi pitänyt vastata lukijakirjeeseen – vaikka sen olisi lähettänyt vaikutusvaltainen kansallissosialisti. Se olisi ollut, kuten Levi muotoilee, ”jokseenkin vaikeaa”.

***

Primo Levi menehtyi 67-vuotiaana huhtikuussa 1987. Hän tiputtautui asuntonsa ikkunasta. Elie Wieselin kuvaus on osuva: Levi kuoli Auschwitzissa neljäkymmentä vuotta myöhemmin. Epäilemättä myös Imre Kertész on noteerannut Levin lopullisen ratkaisun. Hänen viimeinen ja ehkäpä paras romaaninsa Lopetus (2003) käsittelee myöhemmällä iällä itsemurhaan päätyneen Auschwitz-taustaisen intellektuellin kirjoituksia ja persoonaa.


Lopulta pelastuneet hukkuvat.

torstai 25. elokuuta 2016

Lentopallojuttu

Tänään ilmestyvässä Imagessa (8/2016) julkaistaan laaja artikkelini lentopalloilusta. Projekti sai alkunsa esseeluonnoksesta, mutta lopulta päädyin tekemään haastatteluja ja istumaan tuntikausia korsolaisissa ja tamperelaisissa loisteputkivaloissa. Edellisestä kerrasta lentopallo-ottelussa olikin kulunut viisitoista vuotta. Niin, aihe on omakohtainen, piinallisia kasvuvaiheita leikkaava. Joskus palloilin yli hyvän maun rajojen. Toivon mukaan artikkelini onnistuu ponnistamaan yksityisestä yleiseen ja puhuttelemaan etenkin niitä, joita lentopallo ei missään nimessä puhuttele.

”Urheilujuttuja” ei jaksa kukaan, eikä tämä ole sellainen.


Lehtipisteistä, kautta maan.

maanantai 25. heinäkuuta 2016

Yhden hengen Rooma

Voisin pitää Rufus Wainwrightista (s. 1973) enemmänkin kuin pidän. Havahduin hänen olemassaoloonsa vuonna 2005, jolloin Antony & The Johnsons julkaisi I Am a Bird Now -pitkäsoittonsa. Wainwright tulkitsee levyllä kappaleen ”What Can I Do?”. Mitä voin sanoa? Vaikutuin, hankin useita Wainwrightin albumeja ja sain nopeasti tarpeekseni.

Want One (2003) ja Want Two (2004) ovat häkellyttäviä saavutuksia, aivan liian häkellyttäviä. Tukehduin Wainwrightin estetiikan kaikenkattavaan liiallisuuteen kunnes oivalsin, että ”liikaa” on avain hänen tuotantoonsa. Eikä Wainwrightin musiikillisia övereitä voi kääntää pelkäksi hyveeksi. Hänen kuuntelemisensa saattaa etoa. Sen kanssa on elettävä. Se on syy mennä ensi lauantaina Tavastialle kuuntelemaan Rufus Wainwrightia.

Olen lueskellut heinäkuun ratoksi Camille Paglian pääteosta Sexual Personae (1990). Paglian muotoilu Rooman valtakunnasta sopii kuvaamaan myös Wainwrightin taiteilijapersoonaa:

Imperial Rome, heir to sprawling Hellenistic culture, suffered from too-muchness, the hallmark of decadence. Too much mind, too much body; too many people, too many facts.

Wainwrightin ääni on massiivinen instrumentti tai oikeastaan koko orkesteri. Yleisimmin hän laulaa keuhkojensa pohjasta ja kohtuuttoman pitkiä nuotteja. Normaalit pop-laulajat menettävät helposti sävykkyytensä antaessaan palaa. Wainwright mahduttaa kliimakseihinsa tuhat sävyä ja muuttaa laaksotkin vuoriksi. Hänen parhaat laulunsa eivät edes teeskentele antavansa kuulijalle lepohetkiä. ”14th Street” ja ”Do I Disappoint You” eivät tule, näe ja voita. Ne voittavat, voittavat ja voittavat. Ja voittavat vielä kerran.

Niin kuin Paglia toteaa, liiallisuus ja dekadenssi kuuluvat yhteen. Rufus Wainwright on malttamaton kuten kaikki rappiolliset sielut. Hänen on tiedettävä, että kuulija kestää sokeroitua ylidramatisointia vain pienen hetken. Mutta Wainwright ei välitä. Lopulta hänen on räjähdettävä, tuotantoineen.

Varhainen hitti ”Cigarettes and Chocolate Milk” (2001) käsittelee tekijänsä addiktioita – ja näpäyttää Oasiksen lad-anthemia ”Cigarettes & Alcohol” (1994). Samalla Wainwright tulee kuvanneeksi musiikkiaan, joka sekin on niellyt liikaa makeaa, outoa ja kuolettavaa. Hän myöntää:

It isn’t very smart
Tends to make one part so broken-hearted

Wainwrightin kappaleet särkevät sydämiä kuten paras pop aina. Jos joku jää kylmäksi, Rufus kaataa hunajaa suoraan suoneen tai kurkusta alas. Hän ottaa kuulijansa väkisin, eikä sellainen tietenkään tunnu miellyttävältä. Mutta tietynlaisessa, sanoisinko, koristeellisesti rappiollisessa mielentilassa Wainwrightin musiikkia ei ylitä mikään. Jotkut ahmivat vastaavissa tunnelmissa suklaata.

***

”Too-muchness” ei voisikaan rajoittua pelkkää musiikkiin. Rufus Wainwrightin elämä on alusta alkaen ollut liiallista. Muusikkopariskunnan (Kate McGarrigle ja Loudon Wainwright III) poika lähti kiertueelle jo 13-vuotiaana. The McGarrigle Sisters and Family -yhtyeessä lauloi myös sisar Martha, joka on myöhemmin tehnyt soolouraa. Teini-ikäinen Rufus kiinnostui oopperasta, Judy Garlandista ja Al Jolsonista. Niinhän nuoret aina. Hän ehti tuntea Jeff Buckleyn ja sai DreamWorksilta levytyssopimuksen hiukan yli kahdenkymmenen vuoden iässä.

Wainwright ja hänen poikaystävänsä Jörn Weisbrodt menivät naimisiin vuonna 2012. Jälkikasvuakin on: viisivuotias Viva Katherine Wainwright Cohen, jonka äiti Lorca Cohen on, totta kai, Leonardin tytär. Lapsensa isoisän kappaleista Wainwright onkin tehnyt erinomaisia versioita. Viimeksi tänä kesänä hän tulkitsi ”Hallelujahin” 1500 kuorolaisen säestyksellä. Ele on hyvin rufusmainen.

Albumilla All Days Are Nights: Songs for Lulu (2010) Wainwright esittää kolme William Shakespearen sonettia. Se ei riittänyt. Tänä Shakespearen juhlavuonna häneltä julkaistiin kokonainen pitkäsoitollinen – Take All My Loves – samaa kamaa. Judy Garland -coverprojekti ja kaksi omaa oopperaa saattavat nekin olla mieluisaa ekstraa Wainwrightin faneille. En katso kuuluvani heihin. Rufusin pääteoksetkin satuttavat riittävästi.


Oletettavasti Wainwright ei saavu Tavastialle puhallinkombon ja taustatanssijoiden kanssa, mikä on harmillista. Onneksi Colosseumin kokoinen lauluääni kulkee aina mukana. Ennustan, että viidennen sonetin kohdalla suunnittelen lähteväni kesken. Silloin tiedän Rufus Wainwrightin onnistuneen – ja jään.



lauantai 9. heinäkuuta 2016

Ozzyn suru

Black Sabbath soitti mahdollisesti viimeisen Suomen keikkansa torstaina Kaisaniemen puistossa. Ilta-Sanomien Pasi Kostiainen raportoi:

Black Sabbathin konsertissa Helsingin Kaisaniemessä koettiin yllätys melkein heti, kun laulajalegenda Ozzy Osbourne avasi suunsa puhuakseen: - God bless you all – Jumala teitä kaikkia siunatkoon, hän toivotti.

Kostiainen ei ole huomannut, että Osbourne on toivottanut Jumalan siunausta yleisölleen viimeiset kolmekymmentä vuotta, kauemminkin. Myös Helsingin Sanomien Hannes Nissinen tulkitsee, että ”pimeyden ruhtinas on pehmennyt”. 1970-lukulaiset haamut Black Sabbathin paheellisuudesta ja paholaissuhteesta elävät, mikä on hellyttävää. Vaatii urheutta olla näkemättä ilmeisintä, kun sitä on hierottu naamaan niin perusteellisesti kuin kirkollinen Black Sabbath on aina hieronut.

Ozzy ja kumppanit ovat valon puolella, pimeyttä vastaan. ”Black Sabbath”, keikan ja yhtyeen uran avauskappale, kavahtaa Saatanaa, ei palvo sitä. Kaisaniemen luenta ei tuonut kuvaan mitään uutta.

Toki kristinusko oli torstai-iltana vahvemmin läsnä kuin Black Sabbathin aiemmilla 2000-luvun vierailuilla. Tämä ei johtunut Osbournen tavanomaisista välispiikeistä vaan ohjelmistosta, johon kuului Master of Reality -albumin ylenkatsottu ”After Forever”. Kappaletta on esitetty Black Sabbathin uuden tulemisen alussa 1990-luvulla, sittemmin vähemmän. Aiempia versioita on vaivannut läpijuoksun tuntu. Nyt ”After Foreverin” tempoa oltiin laskettu, ja Ozzy pysyi Tony Iommin, Geezer Butlerin ja, ennen kaikkea, kappaleen sanoman vauhdissa:

God is the only way to love!

Gospel-yhtyeiden ulkoilmakonsertit eivät aina kerää 20 000 katsojaa.

Osbourne liikkui lavalla vähemmän kuin koskaan. Hän ei kastanut päätään vesisankoon, ehkä vilustumisen pelossa. Sympaattisesta hymyilystä huolimatta solistin olemuksessa oli häivähdys auktoriteettia, jopa arvokkuutta, mikä alleviivasi muidenkin kappaleiden kuin ”After Foreverin” sanomaa. Esimerkiksi ”Hand of Doom” muuttui 67-vuotiaan Osbournen tulkitsemana eri kappaleeksi kuin mihin on Paranoid-albumilla totuttu. Laulussahan sätitään 1970-luvun alun Vietnam-veteraania tämän ajautumisesta huumeiden valtaan. ”Hand of Doomin” levytysaikaan Osbourne oli 21-vuotias rocktähti, joka oli vasta löytämässä kovat stimulantit. Nyt laulua tulkitsee ex-narkomaani lähes kahdeksannella vuosikymmenellään.

Suru ei ole Black Sabbathin musiikin keskeisiä tunnetiloja, mutta torstaiseen ”Hand of Doomiin” sitä latautui – menetettyjä vuosia, tyhjyyttä:

It’s too late to turn, you don’t wanna learn

Omanlaistaan alakuloa viesti myös “Dirty Women”. Kun on eläkeiässä sotkenut avioliittonsa irtosuhteilla, ylistyslaulu huorille kuulostaa pelkästään säälittävältä. Screeneille olisi pitänyt heijastaa Viagra-mainoksia. En ylipäätään ymmärrä, miksi Black Sabbath on roikottanut köykäistä ”Dirty Womenia” settilistallaan näin kauan. Kappale esitettiin ”Iron Manin” pakkoluennan perään, ja noina viitenätoista minuuttina Black Sabbath ei vastannut arvoaan. Onneksi tavattoman uljas ”Children of the Grave” palautti uskoa keikan loppuhetkillä ennen ”Paranoidia”, josta yleisö tuntui, arvatenkin, nauttivan.

Mutta nauttivathan he myös ulosteelta näyttävästä liharuuasta, Jägermeister-shoteista, etuilusta vessajonossa, riidan haastamisesta, mustista huppareista, ”soittakaa Paranoid” -huutelusta ja yleisestä huonosta mausta. Jotkut kehuivat lämmittelijänä esiintynyttä Opethia.


Ainoa ilahduttava asia Black Sabbathin lopussa on se, ettei hevikansan tapahtumiin enää koskaan tarvitse mennä.

tiistai 14. kesäkuuta 2016

Keskustalaisempi keskusta

Olen lukenut kaikki Jantso Jokelinin (s. 1986) teokset. Yhdestäkään en ole ehdottomasti pitänyt, yhdenkään lukemista en kadu. Matkaopas ei-minnekään (2012) ja Huuliharppukirja (2013) esittelevät kulttuurisesti avarakatseisen tekijän, joka assosioi nopeasti ja malttaa selvittää faktat. Valitettavasti molemmissa tuhlaillaan tärkeimpiä oivalluksia. Etenkin esikoisteos hajoaa pahasti loppua kohden. Jokelinin lukemista on määrittänyt täyttymättömyyden tunne, enne paremmasta.

STT:n toimittaja Mikko Gustafssonin (s. 1986) kanssa kirjoitettu Keputabu (2016) onkin Jokelinin tähänastisen tuotannon huippu. Tekijät lupaavat selvittää, miksi keskustapuolue on niin monelle kaupunkilaiselle punainen vaate. Lähtökohta on hedelmällinen: kaksi urbaania ja liberaalia tekstityöläistä tuntee vilpittömän oloista sympatiaa kepua kohtaan. Toinen heistä on jopa hankkinut keskustan puoluekirjan päästäkseen tukemaan Paavo Väyrystä puheenjohtajakilpailun neuvoa-antavassa jäsenäänestyksessä.

Nykykeskustaa piinaavan Väyrysen nostaminen Keputabun kärkeen kuvaa teoksen luonnetta. Gustafsson ja Jokelin etsivät Juha Sipilän johtamaa pääministeripuoluetta keskustalaisempaa keskustaa. Keputabu hahmottaa Suomen suurimman maaseutuliikkeen kapinapotentian:

Anarkososialistista maailmankuvaa ja suoraa vaikuttamista kannattavat taisteluhipit maalaavat usein näkemyksiä pienistä, itsehallinnollisista ja omavaraisista yhteisöistä. Hallituspuolueiden aatteista tätä käsitystä ylivoimaisesti lähimpänä on alkiolainen keskustalaisuus. Koulutettu nuoriso ja kouluttamattomat suoran demokratian kannattajat voisivat hyvin olla mukana kaappaamassa valtaa keskustassa ja palauttamassa alkukepulaisuutta puolueohjelmaan. (s. 17–18)

Keputabu on herkullisimmillaan, kun Gustafsson ja Jokelin avaavat (keskusta)poliittista lähihistoriaa ja taustoittavat osin liioittelemaansa sotaa kaupunkilaisten ja maalaisten välillä. Uskonpuhdistajakaksikko vetoaa maalaisliiton isän Santeri Alkion (1862– 1930) opetuksiin ”maahengestä” ja asemoitumisesta kapitalismin ja sosialismin väliin. Keskustalaisuus voisi olla vihreämpää kuin vihreys. Tämän selväsanainen esittäminen riittää perusteeksi lukea Keputabu. Eikä filosofi Tere Vadénin kirjoituksiin voi koskaan viitata liikaa.

Gustafsson ja Jokelin onnistuvat puolustamaan jopa Nurmijärveä, jolle Matti Vanhasen olemassaolo on tehnyt merkittävää imagohaittaa. Tutkija Veikko Eranti väittää blogikirjoituksessaan, että ”Nurmijärvellä ei voi käyskennellä”, koska ihmismassa, hyvät ravintolat ja kivijalkakaupat puuttuvat. Gustafsson ja Jokelin muistuttavat Sääksjärven ja Kiljavan maisemista sekä Aleksis Kiven muistosta:

Jos jossain, suomalainen käyskentely on keksitty Nurmijärvellä. (s. 72)

Typerien keskusta/maaseutu-ennakkoluulojen selättäminen on vastuullista toimintaa. Paikoin Keputabun romantisoiva antikaupunkilaisuus kuitenkin lyö yli. Gustafsson ja Jokelin naureskelevat eläinsuojelutarkastajalle, joka ei tunne nykymaatalouden lainalaisuuksia ja pelkää lehmiä (s. 73). Jos lähidemokratia tarkoittaa sitä, että laiminlyöntejä etsivän tarkastajan tulee olla sisäpiiriläinen, mielellään tuottaja itsekin, ainakin minä pysyttelen sellaisesta loitolla.

Vieraantuminen on kritiikin edellytys. Tätä Keputabu ei laiskoina hetkinään myönnä.

***

Teoksen selkeimmät heikkoudet liittyvät rakenteeseen ja kieleen. Molemmat tasot ovat läsnä Keputabun alaotsikossa: ”Latteliberaalien matka keskustalaiseen sielunmaisemaan.”

Keputabun matkakirjallisuudeksi laskettavat jaksot ovat voittopuolisesti turhia. Reissussa olemisen kokemus sokaisee kirjoittajan kuin kirjoittajan, eivätkä Gustafsson ja Jokelin ole lajinsa pahimpia. Silti kornisti dramatisoitu kuvaus parivaljakon auton juuttumisesta hankeen olisi kannattanut poistaa toimitusvaiheessa. Eikä kirjailija Matti Mäkelän kotona vedettyä viinihumalaa tarvitsisi fiilistellä noin ponnekkaasti.

”Matka” ja ”gonzo” ovat etenkin teoksen kustantaneen Sammakon taikasanoja. Kuitenkin kaikki Keputabun olennaiset seikat sanotaan muualla kuin tien päällä tai humalassa. Teoksen säväyttävintä gonzoa on puoluekirjan hankkimiseen liittyvä pistäytyminen keskustatoimistossa. Tietty varautuneisuus myös kerronnassa pukee Keputabun aihetta paremmin kuin joutava seikkaileminen.

Gustafsson ja Jokelin sortuvat myös sana- ja sävytason liioitteluun. On vaikea kuvitella, että Paavo Väyrysen On totuuden aika -teoksen toisen osan pyytäminen kirjastovirkailijalta aiheuttaisi niin suurta häpeää kuin kirjoittajat antavat ymmärtää:

Virkailija ei kuule, joten joudumme toistamaa lauseen kaikuvassa kirjastosalissa. Jokainen hiljaisuuteen kuiskattu ääni imeytyy kirjoihinsa uppoutuneiden ihmisten korviin, aivan kuin ne olisivat ihmelääkkeitä ylisukupolviseen vaikkuun. (s. 24)

He jatkavat väittämällä että eivät ole koskaan hävenneet tiedon etsimistä yhtä paljon. Keskustan tabuarvo tulisi todistetuksi ilman mittasuhdeharhaakin. Kyse ei kuitenkaan ole lapsipornosta tai neonatsismista. Gustafssonin ja Jokelinin lähipiirin reaktiot heidän keskustamieltymyksiinsä tuntuvat nekin ylimitoitetun järkyttyneiltä.

Oman vieraannuttavan säväyksensä Keputabuun tuo populistinen tapa kuvata kaupunkilaisliberaalia, tuota olkiukkoa, maalaisen vastapoolia. Oman pesän likaamisessa kannattaisi olla huolellinen ja unohtaa maakuntalehtitason viitepisteet: erikoiskahvi siellä, vinyylilevy täällä, hipsterit tuolla. Keputabu sitoutuu näkemään keskustalaisuuden sieluun ja onnistuu. Välittömän kaupunkilaiselinpiirinsä käsittelyssä Gustafsson ja Jokelin tätä vastoin pallottelevat ankeimmilla stereotypioilla. Kenenkään liberaalius ei typisty äänilevyformaattiin tai Punavuoressa asumiseen.

Sanan ”latte” nostaminen teoksen alaotsikkoon saattaa olla kustantajan valinta. Takakannessa Gustafssonia ja Jokelinia kutsutaan ”latteliberaaleiksi”, minkä vuoksi meinasin jättää kirjan lukematta. Latteliberaalin käsite syntyi Yhdysvalloissa 1990-luvun lopulla. Suomessa termiä käytetään hapuillen ja täkäläisiin volyymeihin nähden liikaa. Lattea kliseisempi valinta kaupunkilaisen elämäntavan tunnusmerkiksi olisi ainoastaan Hakaniemen Rytmi-ravintola, jota ei sentään mainita Keputabussa.

Sitä paitsi: latte koostuu enimmäkseen maidosta, kepulaisten suosikkijuomasta. Jo soijalatteen tarkentaminen osoittaisi huomiokykyä.

Huolimaton sanasto herättää ihmetystä myös siksi, että halutessaan Gustafsson ja Jokelin kykenevät purkamaan harhaanjohtavia puheenparsia. Analyysi termin ”pullamössösukupolvi” väärinkäytöstä (s. 111–112)  on riemukas, kuin Tommi Uschanovin kynästä.

Toki Keputabun fokus on niissä, keskustassa ja maaseudussa. Tämän ei pitäisi estää puhumasta myös meistä terävänäköisesti. Ydinkonflikti ei vesittyisi: kepu on faktisesti epäsuosittu ja hyljeksitty Suomen suurimmissa kaupungeissa.

***

Jukka Koivula pohtii Maaseudun Tulevaisuuden kritiikissään, että Keputabu sopii parhaiten ”kouluttautuneille kaupunkilaisille, joille keskusta on Suomen poliittisen kartan outolintu”. Edunvalvojan kiemurtelu on ymmärrettävää. Itse suosittelisin teosta juuri keskustalaisille kautta maan. Alkiolaisen kapinan tulisi syttyä ruohonjuuritasolla.

Olisi myös kiinnostavaa tietää, mitä johtavat keskustapoliitikot sanoisivat Keputabusta. Toivottavasti Sammakko on osallistunut taannoiseen Kirja ministerille -kampanjaan ja lahjoittanut teoksen Sipilän ja Bernerin kaltaisille nykyalkiolaisille.

Tuskin ministerit ovat lukeneet tai lukevat. Edes Tere Vadénin toimittama ehdotus ympäristöohjelmaksi ei herättänyt nykykeskustassa vastakaikua. Vadén korostaa ajattelussaan paikallisuutta ja perustuotantoa. Hän kehottaa perustamaan jokaiseen niemeen ja notkelmaan hake-, vesi- tai tuulivoimalan. Kuulostaa kepulaiselta, mutta kepu ei lämpene. Vadén kommentoi Gustafssonille ja Jokelinille:


”Ei siihen (Vadénin ympäristöohjelmaehdotukseen, toim. huom.) vastattu mitään. Utelin keskustalaisilta ystäviltäni syytä, miksi se ei voisi toimia. He eivät osanneet vastata, tai sanoivat: ’Koska Pekkarinen’.” (s. 56)